SYKSY.
Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan niin lasna katsoin syvään, ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.
Nuoruuden seppelöimään nousi päähän
syysrypäl-viini maljass' elojuhlan:
kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.
Taas huminoivat huilut syksyn tuulen,
mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin;
sen omaan rintahani tulleeks kuulen.
Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit,
yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro,
kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!
Veronsa vertyin maksaa elämälle maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen: varisee kaikki, mitään ei jää hälle.