RAINA
Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina
Valmarin kuolemasta.
Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa? Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan. Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se sitten uskottava tahi ei.
Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.
— Millainen hän oli?
— Mitä luulette?
— Mitä tiedätte hänestä?
Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.
— Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.
Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän kuin mitä tahtoi sanoa.
Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa kiusaantumistaan:
Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä, aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan: miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta puhua toisesta ihmisestä…
Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.
Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen, nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat, selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.
Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen, ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani. Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa. Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin ainakin itse itselleni uskottelin.
Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta, seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi. Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava, rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä, ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen, ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä. Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa. Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen se ainakin oli mahdotonta.
Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen, jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä, minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset aivan sokeiksi.
Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa muistooni.
Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.
Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:
— Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten tänään voi tulla… Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän voisi tulla tänne.
Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.
Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän Karilas oikeastaan hänestä välitti.
Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:
— Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi, että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.
— Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista…
— Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan ystävänsä luo, joka odottaa häntä!
— Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.
Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.
Katsoin häneen hämmästyneenä.
— Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.
— Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.
— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?
— Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään rakastavansa minua.
— Ja kuitenkin… kuitenkin hän on sinun… rakastajasi… Kuinka sinä voit sallia sitä? En ymmärrä…
— Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni…
— Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit! Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin… kuin… Enkä ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä…
— Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä ymmärrä… yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.
— Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän välillänne on ääretön siveellinen ero!
Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään vieritellen:
— Ei tahraa minua, ei ole eroa… Olen samanlainen kuin hänkin. Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi. Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä, kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho. Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa. Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari, sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen, että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin, vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua niin hyvin rakkaudesta… "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa sellaista", sanoi hän. — Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea jotakin sellaista… Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea. Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. — No niin, ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten minäkin… Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä, tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla tahansa…
Raina vaikeni.
Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin…
— Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.
— Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.
— Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää, kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?…
Raina käänsi päänsä seinään.
— Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta, on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä. Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää elämäni loppuun ilman rakkautta.
Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun synkein, palavin silmin.
— Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. Minua ei kukaan koskaan voi rakastaa. Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan. Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee, en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa, ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin jotakin siltä… Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki hämärä toivon kajo elää jossakin minussa… mahdollisuudesta… Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta. Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta. Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois, yhtä vähän kuin se, että se tulee… Minun täytyy jollakin tavoin kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan… parempaa… Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle, joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota itse rakastan… Mutta jos… jos… kerran kohtaisin miehen, joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen vuoksi, että hän rakastaa…
En voinut sanoa mitään.
Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.
— Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian monta…
Saattajani vaikeni.
"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".