IHMISENPOJAT.
Yksin, syöstynä ratsun selästä, taisteluvaunuista viskattu ojaan: kuoleman, mutta ei kunnian kentällä…
Ken olet sinä?
Ken olen minä?
Jäännös, tynkä, raiskattu raunio siitä, mi kerran iski ja leimusi lailla ylpeän nuoren jumalan.
Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: et ole yksin.
Mikä on maa tämä?
Mikä on meri?
Ruumishuone, himojen, valheiden haaskalintusaalis, tuhotulvan peittämä: Vanha Maailma, itsensä lyömä ja Jumalan vihan.
Vieläkö lähdemme etsimään ilmaa, puhdasta ilmaa?
Vieläkö löydämme sydämestä verta, hävittävää, kirkasta, tinkimätöntä kuin polttava tuli, punaista verta?
Vieläkö jaksamme uljaasti uida lävitse kuonan pinnalla kelluvan, ylitse likaisen-ruskean Styxin maan yli tulvivan, ilman ruttoista korkkivyötä? Kantaako uskomme ylitse vetten, kuoleman vetten?
Jalansijaa, rantaa lieneekö missään, vihreää oksaa vedenpaisumuksen pitkässä yössä, suloisia vihlovia luomishuutoja uuden elämän synnytystuskain?
Autius vastaa. Sydän vain kehrää kehruuhuoneessa yksinäisessä aurinkolapselle laulatusvöitä, enemmän vielä hursteja kuolon, lankoja kylmien käärinliinain.
Ah, sydän, vaikene, kuuntele, kuuntele!
Miljoonain tuskien hengitys huuruaa uskona, vaateena taivasta kohti. Miljoonain tahtojen pettymyspehmeäin löyhtynyt jänne kiristyy, terästyy teoksi, mi iskee, teoksi, mi nostaa, teoksi, mi vaivatun ihmisen vapahtaa.
Jos ei ole Ihmisenpojalla, kunne laskea päänsä, ei valtakuntaa maailmassa tässä, se luodaan, se tehdään!
Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: en ole yksin!