VUOKSI JA LUODE.
Kuin vuoksi ja luode niin sielua uhma ja hyvyys ja into ja raukeus riipovi, taivas ja maa ja tähtien korkea vyö ja pohjaton syvyys.
Sädevälkkävät hyrskyt matkalla aavojen taa
ja Styxin veet, epätoivon umpeat vuonot,
ne vuoroin nostaa ja vuoroin vaivuttaa.
Suosammale vehreä vetää ja vaistot huonot:
kärsitty vääryys, murheinen menneisyys,
maan liejun paatumusturpeat sarvikuonot…
Ja syyttävä sydänruusu, min hallayö hyys,
dekadenttien keltamo, tuoksuva halveksintaa,
vanitas, jonk' uskoa saarnata Salomon pyys…
Ja toinen: rakkaus, jok' ei uhrinsa hintaa
ei muista, ei mittaa, tie sinikukkainen,
valon sankaritarmo, mi liekkinä polttavi rintaa
tarulauluillaan ihanuudesta ihmisen
ja käskevi kättä, se ennenkuin maatuvi maaksi,
tulisäilänsä lyömään halk' elon turhuuden…
Mik' ihminen on? Avaruuksien aalloilla haaksi.
Kuin vuoksi ja luode niin sielua kuljettaa
öin päivin, työntäen eespäin ja tempoen taaksi,
suur' aurinkolieska ja kuolon kuutamomaa!