I.
Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12] Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää, jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma. Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme — ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme, kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme, joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla. Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.
Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso, jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys, joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.
Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.
Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he aikanaan ovat rakastaneet turhaan.
Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä naisihanteesta.
Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.