I.
Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta. Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa. Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset — olivat kudottavat.
Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.
Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle »joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»
Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan. Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.
Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.
Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:
Nono-San,
Kuuhut, pikku muori,
Ootko vanha vaiko nuori?
»Oonhan päivää kolmetoista, —
Yhdeksän ja kolmetoista.»
Vasta niinkö nuori,
Kai siksi sulla
On vyötäröillä
Tuo sorja punavyö
Niin somasti solmussa.[14]
Anna pois laukille?
»Enpä anna, en!»
Anna pois hieholle?
»Enpä anna, en!»
Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä, suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus. Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä painostaa; unehen uuvun».
Ne oli onnen päiviä ne.