LAFCADIO HEARN
Viisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima Lafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi allekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1] Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä tietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli näet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei hän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle yleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään nähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden kaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin ominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi hänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.
Hänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin tarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että epävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin seikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä kertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät seikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä mielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä nimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista joita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa harkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.
Nyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt poissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan velvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen teoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin kirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen elossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä vaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten ystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on valmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin lehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa monta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on ollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti esittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään kirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.
Lafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis perinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan ensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs hänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon kuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot uudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli taiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään ainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin armeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli solminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että tytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat hiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä pelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori tyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli jo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut ilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He menivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka syntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen Lafcadio.
Kelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja Etelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei voinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa kasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon kykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille. Nuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta lapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan vaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan, niin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä. Hän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli onnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa ja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka hänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä. Vähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä kateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa kirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä hän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo nähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava Teidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on saanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin vallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena puhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä olen sittemmin unhottanut.»
Hearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Rykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo nuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään, josta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen. Länsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio lähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin hoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja niissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit eivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin luonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen sivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua toiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin väitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä harjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee hänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee saavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti on vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman kirjailijatyylinsä kehitykseen.
Lafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän läksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan. Siellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi, mutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa ja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan, onnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä jaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja romanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa että hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin viittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan Yhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen elämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen ja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano vielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi palkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus tarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen korvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki hienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.» Toisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen elämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des deux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni elämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen ollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla olevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä kivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien myllynkivien välissä.»
Vaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin aikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin yrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan huomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen menestyksensä kirjailijana oli taattu kun The New Orleans Times Democrat hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon. Siellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen lähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu kustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia luonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers Magazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890 läksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä oikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.
Omituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan rehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän jäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan amerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers) saattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle Japaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia ja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten oivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt oikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia japanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät kaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin ollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä maaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä minulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin kirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»
Vaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli tämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen onnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun aseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi suhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä lujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä — lääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa suvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä juurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon — todellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista sivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja hänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen. Hän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja tuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän saattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä ettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa. Viimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7 p:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:
»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen lähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,
»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet minulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof. Chamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan englannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on virinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on annettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis minun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin on minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä pysyä.»
Mutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa kiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä 1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän kerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta kohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän oli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin ainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan oli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja paneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen vaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti eräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka ja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja kirjassaan »Exotics and Retrospectives».
* * * * *
Siinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen teoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa. Täytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta käsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja esitystapaansa.
On jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut huomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin että hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä: »Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut kunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi latinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä on ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän saavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin Gautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään antautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi. Ne otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti, todistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi, hänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista kirjallisuutta.
Mutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen kansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan joutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut barbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v. 1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon kirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature» (Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella »Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt näytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista, islamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen ohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä Kalevalasta.
Erikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä valikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan luvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin ranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta suorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa on ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo »ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]
Käännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden kohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei ole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia valitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku, »Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.
»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään, sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä. Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta, kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti Kalevalan runoissa».
Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.
Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala» s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan. »Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? — Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista' uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin déjà vu, salaperäisen tuttua, joka aivan erikoisesti minua liikutti».
* * * * *
1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.
Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma», käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen, »Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.
[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen Exotica-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]
Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen. Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa, muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin, myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.
* * * * *
Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen. Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten, pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.
Jo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa ystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden salaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun pappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli laskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut virkkoi tämän johdosta muukalaiselle:
»Oletteko kristitty?»
Vastasin totuudenmukaisesti: »En».
»Oletteko buddhalainen?»
»En varsinaisesti».
»Miksi uhraatte, kun ette usko Buddhaan?»
»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa uskon lujuutta.»
Tällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin uskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren japanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi ystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat buddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti hänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita toimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän seurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin paikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut välittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.
Shinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa mitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä tämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän pääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka polveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee Japanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado on. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan olleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan harvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa Izumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista shinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan näissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen uskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai myöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin mitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle on mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion alkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle määrättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.
Hearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen asunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon entisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine muureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja Japanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä asuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista että myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti harrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan kaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja kaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti perehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon sekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista katsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin virallisesti tunnustetuista uskonnoista.
Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta), milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten. Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli heidän kanssaan uskottuna ystävänä.
Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.
Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia. Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut. Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään. Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan japanilaistumistaan japanilaistunut.
* * * * *
Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä. Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän, jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.
Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa, vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.
Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun. On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta. Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat läänitysolojen pohjalla kehittyneet.
Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista. Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti Madame Chrysanthème'ssa ja Japoneries d'automne'ssa — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille. Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.
* * * * *
On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa, samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa teoksessaan Japan, an attempt at interpretation (Japani, sen tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani, niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in kirjan »La société japonaise» johdosta — siitä epämiellyttävästä kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia», mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo, »dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti minulle keväällä 1902.
»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä. Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä löytääkseen hengen vapautta.»
Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen. Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.
Yrjö Hirn.