VIII.
Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset, sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, — mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies, jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen, itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan. Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen henkinäky säteilevällä taivaalla.
Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas! — korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä, lapsen yksinkertaisen rukouksen.