RUNOLAULAJA.
Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä, niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki, se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin. Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien. Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa, seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin, sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies, mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä piimäkuppi.
"Hän nukkuu."
"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa."
"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo."
Ukko käänteli hiukan kylkeään.
"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!"
Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.
"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?"
"Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta.
"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt, lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"
"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa, ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.
Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja puhui rykien:
"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen, vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin…"
"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista, ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"
"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!"
Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja sanoi vapisevalla äänellä:
"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en tiiä!"
Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:
"Niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat, niin on kolkko miun kotini kuin on kolkko korven ranta, korvess' on miun kotini, kalliolla kartanoni, aholla asuntosijani."
Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. — Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta. Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja kaikua sielussani.
Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa, kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu ja elää.
Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.
Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään.
En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.