SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.
Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt.
Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa.
Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle, sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.
Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen häyryissä.
Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä, ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi.
Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli:
"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!"
Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:
"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut."
"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?"
"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.
"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi."
"Ime sinä Syyrakin…"
"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!"
"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.
Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön, hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"
Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske, siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään, hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi, riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.
"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"
Niin kehasi vaari.
"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.
Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi.