IHMISEN RUKOUS.
Ma pyydän sulta voimaa,
sä Tuntematon suuri,
sä kaiken alkujuuri,
sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.
Mua älä syyttä soimaa,
ma pidän oman pääni,
niin käskee rinnan ääni
vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!
En pyydä nöyryytystä,
en sääliä ma pyydä,
en muiden niskaan syydä
ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.
Ja omaa kärsimystä
ma tahdon loppuun kantaa
ja tahdon paljon antaa
ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.
Kuin ystävälle, sulle
ma puhun: älä jätä,
kun mull' on suuri hätä,
kas itse itselleni surut, ilot loin.
Suo vuoren voima mulle,
en alistu ma armoon,
ma tahdon nousta tarmoon,
en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!