ONNEN KÄKI.
Ja onnen käki vain hetken kukkuu maan, metsän rintahan ihastuksen, sen huilunpehmeä ääni hukkuu jo jälkeen ihanan juhannuksen.
Se sitte liitää kuin huuhka harmaa,
syyslaaksoon syöksyy kuin ukonnuoli,
niin kesken kuherrusajan armaan
jo moni kyyhky sen kynsiin kuoli.
Ja moni neito, mi etsi taikaa
sen kukkuessa ja yössä hiipi,
nyt itkee mennyttä onnen aikaa,
pään päällä leijuu nyt huuhkan siipi. —