UNEKSIJAN SÄVEL
I.
Mistä tulee hän
outo uneksija kautta elämän?
Laulun henki häness' on, ei sitä tiennyt,
tunsi hengen hehkunsa, ei soittaa voinut,
kauvas oli hänet synkkä kaiho vienyt,
häness' oli mykkä, suuri sävel soinut.
Kylläisissä kaupungeissa,
missä kylmät templinkellot soimaa soitti
muistuttaen aina kuolemasta,
siell' ei elon ikikannel soinut,
siellä seisoi hyödyn pelihuoneet,
tuomittihin rakkaus ja viha voitti,
siellä mitattihin miehen työtä
kautta valhekunnian ja rahan,
remun soraäänet nauroi pitkin yötä,
ei ne etsijälle rauhaa suoneet.
Siellä tuntemaan hän oppi pahan,
siksi korkeeksi hän tunsi hyvän,
koki inhon tuskan, surun syvän,
näki väärentäjäin arpapelin,
havahtui niin toteen raakaan,
tunsi kauniin, ruman, hyvän, pahan,
koko elämänsä kun hän laski vaakaan.
Missä kulki hän,
arvioija vanhan elämän,
luonnon sävel oli sykkimästä laannut,
maahan lyöty laululehtoin puut,
narrein harhasoitto oli arvon saanut,
kadotusta huusi pilkkasuut.
Siellä hairahtuen alkutarkoituksestaan
ihminen taas muuttui eläimeksi,
päästi rinnastansa pedon riehumaan
luoden koko luonnon suruiseksi.
Ihmissydän! Syvä olla voit kuin raikas meri,
korkea kuin keskipäivän taivas,
veres julma niinkuin metsäpedon veri,
kova niinkuin paasi erämaassa.
Annettiinhan maa sun onneksesi,
taivas, tähdet, ilma, vesi,
sinun tähtes taittuu kukka, kaatuu honka,
aukenevi maa ja viljan kasvattaa
juoksuttaen suoniis elinvoiman,
vilkkaan veren vahvistaen sydämesi.
Sinun tähtes huokaa luonto suuri, pyhä,
kaikki tallaat, mihin jalkas sattuu,
ihminen, sä onneton ja kurja yhä,
huomaa, maista vaeltajan vaivas,
tummimmankin ukonvaarun päällä
hohtaa aina sinikirkas taivas!
Minne kulkee hän
kysyjä ja uneksija uuden elämän?
Miksei tyytynyt hän pinta-elämään,
kaihoo pyhään, suureen hiljaisuuteen?
Mitä etsii hän nyt yössä yksinään
katseen harhatessa kaukaisuuteen?
Syvä ääni vastaa hänen sisimmästään:
kauvan sait sä käydä mieron rantaa,
siksi tunne tuskas, tyhjyys, tunne itses,
itse surus taakan saat sä loppuun kantaa,
pengo perivikaas, painu sokkelohon,
nosta siitä katsees aurinkohon!
Vuole tiedonpuusta matkasauvas,
lähde erämaahan, korpeen kauvas,
unhoon paina entiselämä,
etsi luonnon sydänsäveltä,
kysy kiviltä ja maalta, puilta,
virvatulilta ja tähtiyöltä,
kysy itseltäs ja kysy muilta,
löydä luonnon pohjasoinnut,
joit' et koskaan lentoon laulaa voinut!
Yksin kulkee hän
taakseen jättäin elon hälinän
outo uneksija, vaeltaja,
etsii surullensa laulun lohdun,
taakseen jäi jo viime ihmismaja,
alkaa pitkän korpivaelluksen,
tuskan tieltä etsii säveltään,
astuvi kuin yli kuolon uksen,
viime matkanviitta katoo silmistään,
kun hän painuu pohjaan korven kohdun.
II.
Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu,
puu yksinkulkijata oudoksuu,
ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu,
sen vastauksen sai hän joka kerta.
Hän kiveen kompastuen seisahtui,
hän näki maatunehen uhripöydän
ja sillä hyytynyttä ihmisverta.
Oi, laulupaadenko ma tästä löydän
vai onko veljesmurha tehty tässä,
vain kiistaa näin niin usein elämässä,
taas sydämeni murheen aavistaa,
te mykät kivet, mulle puhukaa!
Nyt kivet mutisivat murheitaan:
"Me alkuajoistamme näimme unta,
vain rikoksista huutaa vanha maa,
ei silloin vielä kurja ihmiskunta
yön hiljaisuuteen luonut hirveyttä,
maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi,
ja suuri luonto huokui hempeyttä.
Ja oli päivän aika silloin, aina kesä,
ja onnellinen oli ihminen,
tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä.
Mut tuli kateus kuin kylmä kyy,
se rikkoi rauhan ja se päivän peitti,
ja ihminen nyt otti kiven, heitti
ja surmas veljen, joka häntä lempi,
se ei oo kivi-erämaiden syy.
Nyt karttaa laululinnut surman sijaa,
ei liidä tänne iloisena siipi,
vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä,
ja pedon julma jalka yltä hiipi.
Mut kerran maailmoiden pyöriessä
meiss' asui palavana alku-aine,
ja sitte hyydyimme me ikijäähän
kuin hyytyy talven tullen kevätlaine.
Meiss' asui alkuliekin korkein hehku,
maan lähteensuonten ehtymättömyys,
yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihin
ja tähtiavaruuden ijäisyys.
Iloiten näimme, tuli ihminen
ja teki meistä majan kivisen,
me kannoimme kuin itse mainen emo
hellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka,
me kaupunkeina kerran loistaa saimme
ja riemuportteina maan ääriin saakka,
me kuulimme kun vaimot povellaan
lapsiaan tuuti laulain laulujaan,
ja neitseet loisti luonnon hyveillään,
ja miehet pohti rauhan mietteitään.
Me näimme monen kodin sortuvan
ja toisten niiden sijaan nousevan,
ja toinen nosti minkä toinen kaas,
mut raunioilla kulki peto taas,
mi vainottuna oppi ihmisiltä
pentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.
Te ihmiset, te onnettomat,
te älkää viekö unen rauhaa meiltä,
me emme kantaa tahdo ruumisläjää,
me emme ikävöineet kateen kättä,
me emme kutsunehet kivittäjää!
Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli,
kun hehkun sai, mi oli ennen meissä,
niin väärin käytti meitä, että veli
löi veljeä, mi hukkui huutaissaan,
siks kirous käy yli kivi-erämaan.
Oi, kuinka oomme teistä iloinneet,
kun näimme teidät sovun työssä!
Kun näimme vihan veripisareet,
oi, kuinka oomme teitä surreet yössä!
Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö,
työn, rakkauden tähden heräisimme,
kun päivä paistaa taasen ihanana,
me rauhan temppeleinä loistaisimme
taas uuden ihmisonnen perustana!"
III.
Mikä tuli palaa sydänyöllä
päällä syväin, tummain rahkasoiden,
hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa,
käykää esiin yöstä karkeloiden!
Tuli, taivaan lahja, soita mulle
alkusävel, soi ja säkenöi,
loista sielussani aavistuksen aatos,
salamako sinut maahan löi!
Maapallon sydämessä sinä sykit,
uinut uumenissa mannun yön,
miksi helvetiksi julma pelko
loi sun tänne palkaks ihmistyön?
Kärsimyksen kuluttava liekki,
puhtaana kuin neitsyt leikamoit,
hukuttava, hurja, säälimätön, suuri,
sokeana pahaa luoda voit!
Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärme
murrat komerosi pakkokuoren,
jättiseppäin luola-ahjon alta
kynnät tiesi läpi vaskivuoren.
Kuohuttaen merta, maiden sammiota
nostat ilmaan sadat surman suus
nähdäksesi tähdet, suuret sukulaises,
avaruuden armas ihanuus.
Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs,
kun näit tähtitarhain satumaas,
lauhdut, lepyt, vaivut, sammut
unten uumeniisi yöhön taas.
Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks,
tyynen tulen, joka kodin arinalla
palaa lämmittäen ihmismieltä,
ihmisonnen vuoksi taivaan alla.
Tuikit läpi myrskyn majakasta
paljastaen salakarikoita,
ohjaat yksin yöhön eksyneitä,
elon meren haaksirikkoloita.
Mikä tuli palat yössä?
Vastaa, uneksija kysyy sulta,
suo on siellä, suo on täällä,
kuka vilkuttavi aarnitulta?
Nauratteko hurjat houruttaret,
pilkkaatteko, peikot, kysyjätä
eksyttäen virvaliekeillänne,
mikä ahdistus ja sielun hätä!
Tuli, etkö oo kuin ihmistuska,
maahan menet, tulit maasta,
poltatko sä poroks kaiken kauniin,
polta myöskin kaikki ruma, saasta!
Avaudu aarnihauta
tuonen taudinkukkain vyössä,
herää, tietäjä, soi taikakannel,
jos sä uinut täällä kummun yössä!
Uneksija kysyy, kuka vastaa,
surman äänenkö hän suosta kuuli,
korven kuuset itkee itseksensä,
niinkuin haudan yli hiipi tuuli.
Käynkö kalman esikartanolla,
korpikiusauksen kuiskehia
saneletko mulle, surman henki,
lumoot, loihdit sala-ongelmia?
Astu esiin vieras, viekas henki,
kimmeltäin kuin kiero katinkulta!
Tyhjyys irvistävi vasten silmää,
öinen korpi näyttää kirotulta.
Eikä kuulu mitään vastausta,
pois nyt uneksija pakenee,
tähdet sammuu, kuura putoo puista,
vakaa, kolkko korpi kohisee.
Yössä toivotonta taivallustaan
syöksyy vaeltaja myrskysäähän,
korven puissa soi kuin sielukellot,
raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.
Käy kuin käräjiä korven henget,
niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat,
mut on vaeltajan pää jo harmaa,
sammui nuoren veren kuumat kiimat.
Ja hän painui korpeen syvemmälle,
ja se hetki oli niinkuin vuosi,
sielun nälkävuosi kysyjälle,
jot' ei kuolo eikä elo suosi.
Ja hän kysyi silloin itseltänsä,
näinkö valheen unta monta vuotta,
unen uhrinako olen täällä
käynyt, kärsinyt ja surrut suotta?
Ja hän kaatui maahan väsyneenä,
nosti käsiänsä korkealle,
päästi ilmoille nyt tuskan huudon,
joka kaikui korpeen kaikkialle:
"Maa-emo puhu, ma tahdon kuolla,
oi, sano, mitä mä onneton teen,
vastako maan povess' alhaalla tuolla
löydän ma oikean säveleen,
kun sammuessa armaan iltaruskon,
mi punaa viimeiset kyynelveeni,
ma saanko silloin sen suuren uskon,
mi soinnuttaa sydänkanteleeni!"
Uneksija nukkuu, unissansa
liikuttaa hän hiljaa sormiansa
kuin hän hyväilisi kieltä kanteleen,
joka kaikuu hänen sielustansa.
IV.
Uneksija herää, katsoo ihmetellen,
poissa nyt on tuska, poissa nyt on yö,
aurinko paistaa joka salon soppeen,
alkanut on maa-emon hellä luomistyö.
Ilo nyt on maassa, ilmassa ja puissa,
kaukaa tulvaa tuoksu, mitä tämä on,
korpi, jonka jätti hän äsken niinkuin kuolleen,
aukee, vaarat välkkyy loistoss' auringon!
Uneksija kulkee onnen haaveiluissa,
minne oksat viittaa suuren suven puoleen,
mist' on taikavoiman uneksija saanut,
aatos lentää yli vuorten, jotka vihertää!
Maa-emon sylissä niin hyvin on hän maannut,
suonissansa virtaa nyt uutta elämää,
vuorille hän nousee, laaksoihin hän vaipuu,
hanget sulaa, tummat vedet vierii yli mättään,
kuusella on kiire ja haavalla on kaipuu,
pihlaja se tarjoo niinkuin tervehtien kättään,
kangasvuokot, vehot vilkkuu, hetteet soivat soissa,
koivu yksin huokaa: on laululinnut poissa!
Puro pieni hyppii kuin karitsa ja telmii,
laulaen se laumansa noromaille vie,
kosteilla partailla päivien keskellä
sinivuokot viittovat: auki on tie!
Levotonna maan alla liikkuu joka juuri,
keltalehdet palaa, ja notkuu, repee kirsi,
jäät ne takoo rantaa ja louhet takoo vastaan,
kaikkialla kajahtaa jo kevään alkuvirsi,
päivän armas kultakiekko paistaa täyttä terää,
tuuli tiensä tuntee, vanha metsä herää,
metsä on kuin kannel, se tuulen äänen kuuli,
uneksija kuule, nyt soittaa kevään tuuli!
Katso kuinka uneksijan silmäst' tuli loistaa,
tuli kohoo rinnasta, joka metsän laulun toistaa,
luomisriemun pyhä tuli, kärsimyksen tuli,
tuska oli korkeimmillaan, silloin suru suli,
vaeltajan henki kohoo kohden päivää voimaan,
mut ei mykkää säveltään hän viel' oo saanut soimaan,
sanattomain sävelien saatto häntä kantaa,
syleillä hän tahtois puita, vettä, taivaanrantaa,
syleillä hän tahtois maata, kaiken hyvän tuojaa,
syleillä kuin isäänsä hän tahtois kaiken luojaa,
tahtois käydä häikäisten nyt kanssa päivän nuoren
matalana kuitenkin kuin polku yli vuoren.
V.
Kevätyössä nyt uneksija kulkee,
niin ihana kulkunsa on,
hän onnesta silmänsä sulkee
alla armahan auringon,
ja aukenevi sininen polku, joka johtaa
häntä autuuden aholle, missä unten kukat hohtaa,
nyt uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Kirjosiipiset perhoset siellä
lemmen lähteellä karkeloi,
solkikoivut kaihoovat tiellä,
lammen ulpukat unelmoi,
siellä sinirintakerttu ja leivo, satakieli
niin ihanasti soittaa, että heltyy mieron mieli,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Siellä päivä ei kallistu iltaan,
siell' on tuoksu, mi toivon tuo,
siellä taivas rantamiltaan
maahan ikuisen ruskon luo,
ja ilon kyynelistä siellä surrut silmä kastuu,
ken laululehdon veräjän kautta nyt uneksijaa vastaan astuu,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?
Sinipiikojen hunnut huiskaa,
koko metsä nyt hilpeenä soi,
kaikki puut ja pensaat kuiskaa,
että noussut on aamun koi,
ken lähestyy nyt valkeissa vaatteissansa,
mikä ikivalo sädehtii hänen sinikatseestansa,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan?
Nyt Runotar astuu vastaan,
kuinka korkea on otsa ja pää,
kuin äiti hän kutsuu lastaan
ja hän kannelta helkyttää,
se hohtaa kuin sädekimppu korkean vuoren yllä,
hän palkitsevi kaiken tuskan ilon hymyilyllä,
kun uneksija kuuntelevi kanneltaan.
Hänen kätensä on valkea kuin maito,
hän laulajalle säveleen soi,
jolle suotiin nyt taivainen taito,
nyt laulunsa hän ilmoille loi,
hänet Runotar nyt lehdosta jumaljuhliin johti
ylös vuorta, jossa valkea, pyhä templi hohti,
hän lauloi ja soitteli kanneltaan:
VI.
"Kuule kuinka laulu täyttää lehdot, laaksot,
ihmisrinnan riemulla ne täyttää,
kauniilta kuin ensi luomisaamun aikaan,
maa ja taivas, kaikki luotu näyttää!
Ihanaa on käydä metsän siimeksessä,
missä aarnihongat satapäisnä
kohisevat, suuri Pan on aina siellä
näkymättömänä jättiläisnä.
Siellä, miss' ei ollut mitään ihmistietä,
siellä ohi korven rahkasoiden,
uneksija, vaeltaja, yksin kuljit
tietäs taivaltain ja unelmoiden.
Luonnon suuri henki hiipi huulillasi,
kuulit sielussasi soinnut kummat,
korkeen, kirkkaan elon kajastuksen tieltä
väistyi kalman hengen varjot tummat.
Mitä etsit kaukaa sekä kaikkialta
kuluttaen nuoren elämäsi,
mit' et löytänyt sä koskaan keltään muulta,
löysit sisimmästä itsestäsi.
Katso, ihmiselämä on ihmeellinen,
yhä uusiintuu se niinkuin kevät,
ihmistoivo murtaa taudin sekä tuskan,
ikuisuuden kaihot väreilevät.
Katso, voimas, minkä kuolleeksi jo luulit,
silmäis nesteet, jotka loppuun asti
karuun maahan luulit kuiviin itkeneesi,
ne sun toivos nuorta multaa kasti.
Katso, sielus on kuin kukan pieni siemen,
vaikka sitä julma jalka tallaa,
itää se ja kasvaa elon ikipuusta
eikä pelkää kuolon hyistä hallaa.
Soikoon elon kannel kauvan sielussasi,
nouskoon henkes hehku suureen voimaan,
ilon tunnet, kun luot suuren ilon muille,
riemuks ihmisten luo soittos soimaan!
Kuule, suuret suvilinnut kaukaa saapuu,
riemun huudoilla ne lähenevät
yli merten, maiden, silloin luonto herää,
silloin huutaa maa: on kevät, kevät!
Kuuletko sä luonnon suuren, pyhän soiton,
luonnon luomisriemun säveljuoksun,
tunnetko sä janoovilla huulillasi
maisen emon huulten tuoreen tuoksun!
Turpeen sauhu kiertää niinkuin harras uhri,
nousee tuoksu pienten kukkaistenki,
herännyt on maa, se kantaa kaikkeuden,
syleilystä syntyi metsän henki.
Uneksija, katso kaiken ihanuutta,
kuinka silmissäsi kaikki loistaa,
luonto paimensoiton ihmesävelillään
kaiken suuren ihmissurun poistaa.
Nuori uneksija, kuule, luonto laulaa,
pyyhi silmistäsi kyyneleesi,
takaisin sait maalta, minkä maalle annoit,
kun sä luulit maahan vaipuneesi.
Katso, päivä paistaa jälkeen yön ja tuskan,
paistaa kaukaisien vuorten takaa,
läpi kurimusten kosket kohisevat,
loistaa ihmemaana korpi vakaa.
Yksinkamppailussa kolkon korven yössä
koskit emoasi, pyhää maata,
nouset, kasvat, kohoot sadun jättiläisnä
etkä sortua sä koskaan saata!"