KELLONI.
Opettavainen kertoelma.
Kirjoittanut Mark Twain.
Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset pakoon.
Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä — koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti. Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen teon.
Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä. Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.
Minä vein sen eräälle kellosepälle korjattavaksi. Hän kysyi olinko sitä milloinkaan ennen laitattanut. En, vastasin minä, se ei ole tarvinnut laittamista. Hän loi minuun pahansuopaisen tyytymyksen katseen, aukasi kiireesti kellon, asetti sitten pienen sarvitorven silmäänsä ja kiikaili tarkasti koneistoon. Hän sanoi, että se tarvitsi, paitsi asettamista, puhdistamista ja öljyämistäkin. — Minun pitäisi tulla noutamaan se viikon kuluttua.
Kun se oli puhdistettu, öljytty ja asetettu, jätätti se siihen määrään, että naksutti kuin seinäkello. Minä myöhästyin kaikista junista, kaikista kokouksista ja jäin puolipäivällisettä. Kelloni kavensi kolme tavallista päivää neljäksi ja saattoi oikeuden käynnin niskoilleni vekselin tähden. Vähitellen saavuin hiljaista vauhtia takaisin eiliseen, sitten toissapäivään, sitten edelliseen viikkoon ja vähitellen syntyi minussa luulo, että aivan yksin vielä oleskelin viimeisen edellisessä viikossa ja että maailma oli pois näkyvistäni. Luulin itsessäni huomaavani hiipivän veljeystunteen museon muumioihin ja halun vaihtaa tervehdyksiä niiden kanssa.
Menin taasen erään kellosepän luo. Hän otti kellon kokonansa rikki palasiksi odottaessani ja sitten sanoi hän, että sylinteri oli "paisunut," mutta sen voisi korjata kolmena päivänä. Tämän jälkeen piti kello kyllä huolta ajan keskimäärästä, mutta ei sen enempää. Puolen päivää kävi se kuin itse paholainen ja piti aika elämää tyrskien ja öhkien, vinkuen, aivastaen ja kiljuen, etten saattanut kuulla omia ajatuksiani tuolta kohinalta ja niin kauvan kuin sitä kesti ei ainoakaan kello koko maassa voinut sen kanssa kilpailla. Mutta lopulla vuorokautta muuttui se yhä hitaammaksi, kunnes kaikki kellot, jotka se oli jälkeensä jättänyt, saivat sen kiinni. Siten voi se neljänkolmatta tunnin kuluttua ehtiä jälleen alkuperäiselle asemalleen ja näyttää oikean ajan. Se ilmaisi aivan suoraan ajan keskimäärän, eikä yksikään ihminen voinut sanoa, että se oli tehnyt enemmän tai vähemmän kuin velvollisuutensa.
Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut. Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin, mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi, ponnahti se kuin kivääri.
Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin ja seurasivat siitä asti toisiansa.
Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin, sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa, jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi "puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.
Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, — koneen käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän sanoi.
"Se käy liika kovalla höyryllä, — saatte ripustaa painoa venttiiliin."
Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla kustannuksellani.
Ville enon — joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut — tapana oli sanoa että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.