23. LUKU.
Kertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.
André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea, kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat hänen silmissään:
"Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?"
"Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.
"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna vihaa minua vastaan."
Kun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja lapsi seljässä komsissaan.
Hän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan päin.
"Anna minun seurata myötä", anoi hän. "Isän kaari (= vesikaari) on uskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät."[19]
Erityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke saapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli vietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.
Seimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.
"Kuink' on hänen laitansa?" kysäs hän.
"Hän on yhtä taipumaton," vakuutti vanginvartija, "hän ei tahdo katuen tunnustaa."
"Päästäkäätte meidät sisään," anoi Seimke.
Vanginvartija avas oven.
Lamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.
"Seimke!" sanoi hän.
Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"
Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin päästään ja kätki kasvonsa.
Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.
"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja tunnustaa!"
Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli ohjaton ollut.
Oli kauhea yö.
Lamik Rikkut ei saanut unta.
Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut olis.
Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin, että veri virtas hänen kasvojansa myöten.
Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen sieluhunsa. —
"Mit' on hän tehnyt?"
Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan, hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä piiskaella.
Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?
Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan häntä kuolleitten valtakuntaan.
Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, — raatihuoneen tornikello löi kakstoista.
"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen allansa.
Helvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu kristittyjen helvetiksi.
Saatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Lamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois hänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.
Silloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan ympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa ja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: "Nanna! Nanna! Nannacam (rakastettusein)!"
Ja silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan, sen kohoitti ylös äännähtäin:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, joll'et Jumalan valtakuntaa lapsen tavoin ota vastaan, niin et sinne sisähän pääse!"
Mutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun kanssani oleva paradiisissa!"
Ja Lamik Rikkut laskihe polvilleen.
Kaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja
anteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.
Miten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,
Jesukselle Kristukselle.
"Seimke", sanoi Lamik Rikkut, "minulle on tunturiasukasten kirous julistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas istut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on korkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian tulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä."
"Lamik," sanoi Seimke, "vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun kanssas jakaa saa!"
"Terveisiä isälles," sanoi Rikkut.
"Kyllä, hänelle vien terveisiä."
"Terveisiä poroille", anoi Lamik Rikkut.
"Minun on niitä tervehdittävä," sanoi Seimke itkien.
Vanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.
Olga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.
"Lamik Rikkut", pyysi hän, "André lähettää minut, vaimonsa, sinun luokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!"
"Minä annan anteeks hänelle", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen nöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. "Hän oli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia koskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! — Jos vaan paholainen minuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan. Sano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja että kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva, hänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona."
Lamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.
"Lamik!" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, "Jumala Kaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme taivaallisessa rauhallisuudessansa!"
Kun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan peräosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön päin.
Hän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.
"Jumalan kanssa", lausui hän. "Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon muserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän kappaleiksi."