3. LUKU.
Norjan ja Venäjän välisen valtarajan, jona jonkun piustan on Tenojoki, mutta sitten oikullisesti taivutaksen Jakobselvenin satunnaisten mutkien mukaan, ylitse voidaan helposti kulkea ja useammassa kuin yhdessä merkityksessä ylikäydä, mutt' onpa se kuitenkin kireillä kielloilla ja valtaliitoilla saatu ylitsepääsemättömäksi, niinkuin muuri.
Samalla kun puut mätänevät kenellekään ihmiselle hyötyä tuomatta tuossa asumattomassa venäläisessä maassa ulompana rannikosta, kärsii esim. köyhä kalastajaväestö norjalaisella rannikolla polttopuiden ja rakennustarvetten puutetta; kun jäkälä tiheänä aaltoaa Inarin porolaitumilla, kuolevat norjalaiset porot useinkin nälkään kaltatuilla tunturisyöttiöillänsä, samoin kuin suomalaiset porot tämän salpuun tähden, ikävöiden jäämeri kylpyjänsä, kuihtuvat pois.
Kiittää tulee juuri tätä vaarallista valtarajaa — ja sen epävarmuudesta todistavat ne monet puuristit, joita venäläiset joko taikauskossaan tai voitonhimosta ovat aikain kuluessa pystyttäneet pitkin Finmarkenin rannikkoa jossa he ovat pitkiä kaistaleita norjalaista aluettä itsellensä anastaneet — ett'ei Finmarken kuitenkaan enää ole lainrikkojain ja onnettomain tutkintokandidaattein maan-pakopaikkana. Siellä vaaditaan kelvollisia lakimiehiä, kelvollisia jumaluusoppineita ja kelvollisia opettajia ja kasvattajia. Venäjän välitön läheisyys on antanut poliitillisen ja — tämän seurauksena — samalla jonkunmoisen diplomaatisen merkityksen.
Tuskin voitaneen maapallolla mainita yht'ainoata pälkärettä, jossa niin vähäisellä ja kaitaisella maan kaistaleella, kummoinen norjalainen Finmarken on, asuu kolme, samojen lakien suojelemaa, samaa uskontoa tunnustavaa ja saman esivallan hoitoon kuuluvaa, niin erilaista kansaa kuin norjalaiset, lappalaiset ja kainulaiset ovat.
Luonteiden erilaisuus kahden ensinnä nimitetyn välillä ilmautuu parhaiten vesillä. Lappalainen ja norjalainen, näette sen, ei koskaan saata soutaa yhdessä; tämä kumminkin on käytännöllinen tosiasia, jot' ei kenenkään auta kieltää. Lappalainen ottaa lyhyitä, nopeita airauksia, samalla kun norjalainen pistelee pitkiä ja voimakkaita vedähtyksiä; samoin edellisen käyntikin on keveästi teputteleva, mutta jälkimmäisen sitä vastaan raskas ja mietitty.
Tuo kolmas rotu, nimittäin Suomenmaasta tänne muuttaneet kainulaiset — varsinaiset suomalaiset, — ovat jäykkää, väkevää, teollista ja vireätä kansaa, urhoollisia ja sitkeitä sotureita, uutteria ja tyytyväisiä, mutt' alkuhamasta perineet sitkeän vastustamishengen, jota norjalaiset aikain kuluessa, ajattelemattomasti tehdyillä hyökkäyksillä kainulaisten taikauskoisuutta ja isien tapain käyttämistä vastaan, ovat yhä vaan kiihoittaneet.
Kainulaisella on kielen oppimiskyky, kestävyys ja voimakkaisuus, mutta hänellä sen ohessa on ylpeyden ja jäykkämielisyyden haltijatar, joka hänet helposti houkuttelee törkeyteen ja itsekostoon. Lappalaiseen verraten on kainulaisen ruumiin rakennus pitkä ja voimakas. Paikoillaan pysyvänä työmiehenä ja samalla hyvänä maanviljelijänä, on hänellä niin siveellisen kuin ruumiillisen voimansa tunto. Tämä itsentunto olisi tiedolliseksi ja siveelliseksi eduksi, joll'ei se niin usein turmeltuis ylpeydeksi.
Kainulaiset ovat ymmärryksen ja tahdon kansa, jota vastaan lappalaiset ovat hellämielisyyden ja haaveksivan eli fanttasiian. Eroitusta näiden kahden heimon välillä on, ei ainoastaan luonteessa, vaan myöskin heidän kielessänsä, vaikkapa oletetaankin, että nämä kielimurteet 2,000 vuotta sitten ovat olleet aivan yksi.
Lappalaiset "tuo äärimmäisenä asuva kansa" — jota Norjassa Finmarkenin mukaisesti nimitetään "finniksi" (suomalaiseksi), samoin kuin suomalaista sanotaan "kväniksi" (kainulaiseksi) — on taas itse luonto omalla kädellään jakanut kolmeen eri joukkoon, nimittäin tunturi-, joki- ja merilappalaisiin. Ensimmäisen joukkion olo ja elo riippuu poroista Finmarkenin tundralla, toinen parvikunta saa elatuksensa sen jokien lohista ja kolmas osinko taas Jäämeren kaloista. Näillä viimeisillä on kalastuksen ohessa hitunen maanviljelystäkin ja vieläpä, vaikka kohtakin vähän vaurastuneella kannalla, hiukka karjanhoitoa.
Näistä kolmesta nimitetystä ryhmästä ovat tunturilappalaiset pääparvi ja kaikissa suhteiss' ovat etevämmät kaikkia muita samaan kansastoon kuuluvia.
Suuremman varallisuutensa ja kenestäkään riippumattoman paimenelämänsä tähden nauttivat tunturilappalaiset suurempaa kunnioitusta norjalaisiltakin.
Paimentolaisina juuri valtarajalla ovat tunturilappalaiset, näette sen, suuremmasta merkityksestä norjalaiselle valtiolle. Jos poronpaimentajat häviävät, niin samalla häviää välttämätön liikenteen välittäjäkin ja yksi Ftnmarkenin olemisen ja vaurastumisen tärkein ehto. Finmarkenin merkitys ylimalkaan ja sen asumisen ehto suurimmaksi osaksi riippuu paimentolaisista, ja paimentolaisia luonnonlakien mukaan täytyy tunturilappalaisten olla, niin kauan kun poroparvet ja jäkälä ovat olemassa, ja niin kauan kun jäkälän uudesta kasvaminen vaatii viistoista vuotta ja laitumia sentähden täytyy alinomaa vaihettaa.
Aution lumisalon lapsi on kokonansa Jumalan vapaan luonnon ja tunturitasankojen oma. Siell' on hän syntynyt, siell' elää ja siellä kuolee hän. Pohjoisnapa taivaan teltiss' on kyllin kyllä sijaa hänen vapaalle fanttasiiallensa (mielikuvitteellensa), joka on niin vapaa kuin se myrsky, tuisku, jota vastaan taistellen hän ponnistaa eteenpäin, ja voimakas, miten luonnonelementit, jotk' ovat hänen kanssasyntyneet vihollisensa. Nordlandenilaisen ja finmarkenilaisen kehuttu kuvituskyky ei ole mitään lappalaisen kuvituskykyyn verraten; korkeintaan on se pieni kipinä hänen ilmitulensa suhteen.
Fanttasiia on lappalaisen veressä. Tuo ihmeellinen, ärtyisä tunteellisuus, jota lappalainen itse nimittää sanalla keuvot (hermoheikkous tai kuumuus veressä) ja jonka tuottaa ykstoikkoisuuden ja kuolon hiljaisuuden vaikutus, kiihoittaa hänet intoon ja raivoon. Tämä tekee hänet tuliseksi ja kiivaaksi. Juuri kuin ärsytetty eläin käännäksen lappalainen sitä tai niitä vastaan, jotka ovat peljästyttäneet häntä, ja jos hän joutuu kuumeesen, niin hän useinkin mielikuvittelulla kiusaa itsensä kuoliaaksi.[3]
Rehellisenä, sanansa pitävänä, myöntyväisenä ja kunniallisena omaa lappalainen avosydämisyyden ja uskollisuuden, joka on ihmeellinen vastakohta norjalaisen talonpojan salamielisyydelle ja luulevaisuudelle.
Ne juonet, joita hän, miten sanotaan, usein käyttää karttaaksensa ja kiertääksensä maan lakia eivät suinkaan millään muotoa perustu luonteen taipumukseen, mutta näkyvät olevan pakollisia hätäpuolustuskeinoja, joita pieni, heikko kansa, jonka oikeuksia poljetaan ja halveksitaan, tavallisesti käyttää jotakuta vahvempaa vastaan. Viekkaus on sen ainoa sota-ase.
Mutt' yhtä hyvin vedetään tämä "vinous" useinkin lappalaisen syntiluetteloon, yhteen juoppouden, jota hän viiskymmentä vuotta sitten itse pohjoismatkaajien kanssa harjoitti, ja viattoman itseviisauden kanssa, jonka aina joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä kasvattaa vapaa luontonelämä, ja josta kokonaan tai puoleksi sivistymättömät kansat elävät.
Luonnonlapsia ylimalkaan voipi yleisten sielutieteellisten olettamisien mukaan arvostella yhtä vähä kuin heitä saattaa sivistyneiden verralle vetää.
Jos etsii aineellista, — se on, jos nimityksellä "aineellinen" tahdotaan merkitä jokapäiväisluonteita; joiden ajatus on hilpeä ja tunto raitis, jos yli summaan etsii sielun raittiutta ja henkistä älyä, niin älköön mentäkö lappalaisiin.
Finmarkenin tunturilla tulevina päivinä, miten tänäänkin, vielä vaeltavat kärsimyksistä ja intohimoista luodut Shakespeariset haahmot — olkootpa hyviä tai pahoja.
Lumiaavikon juhlallinen surumielisyys, tämä yksäänisyyden suuruus avartaa äärettömyyden rajat, siks kunnes taivas ja maa tunturilappalaisen silmissä sulautuvat yhdeksi.
Tässä pyhäss' yksinäisyydess' on lappalainen ainoastaan Jumalansa ja taikauskonsa kanssa. Omaten tuntehikkaan, kaikkia uskonnollisia ja runollisia vaikutuksia vastaanottavan mielen ja helposti liikutuksiin tulevan, jopa pian peljästyvän kuvailuvoiman, on hänessä merkillisesti miehuus ja lapsuus yhdistettynä. Yksinkertaisessa ja hurskaassa uskossa "rakkaasen Isä Jumalaan" antaa hänen suruttomuutensa kullakin päiväll' olla kyll' oman surunsa.
Hänen luonnollisuutensa on rakastettava, hänen kunniantuntonsa ankaran jyrkkä ja hänen kiitollisuutensa jokaisesta kunnianosoituksesta viaton ja liikuttava.
Syytöstä, joka monien muiden mukana on tehty lappalaista vastaan, ett'ei hän esim. tunne mitään häpeää vankeudess' oltuansa, vaan omaistensa luo palattua pidetään häntä vääryyttä kärsineenä marttiirana, ei saa pitää kunniantunnon puutteena, ei, vaan pikemmin luontaisena kansallisrohkeutena sortajaa vastaan ja syvälle jumittuneena, omaan katkeraan kokemukseen perustettuun epäluuloon heidän lakiensa kohtuullisuudesta ja oikeudesta.
Lapinkieli norjalaisessa Finmarkenissa lienee vanhin, ja on alkuperä kaikille suomalaisille kieliryhmille[4] sointuvaa ja sulon pehmeää paremmin kuin monet muut, on se kaikuna lappalaisen luonteen lempeydestä.
Uskonnollinen, runollinen henki, lempeä, harras rukous, täynnä ylevyyttä ja ylevää innostusta liikkuu lappalaisessa. Vuosisadat oltuansa poissuljettuna kaikesta ulkonaisesta vaikutuksesta, puuttuu suomalaislappalainen kieli lausumia, joita taiteen, tieteen ja keksintöjen maailmoissa vaaditaan, se ei ole seurannut aikaansa, mutta sitä vastaan omaa se paimentolaisen viehättävän luontaisuuden ja raamatullisen kuvausrikkauden. Sen hehkuva väriloisto, sen paisunut runsaus täysin ilmaisee sen itämaista alkuperää.
Onpa jotain vanhan testamentillistä ja profeetallisesti innostunutta tunturilappalaisten kielessä, ja heidän uskonsa raikkaus muistuttaa hebrealaisesta.
Merkillinen ikänsä vuoksi niinkuin kivettymä alkumaailmasta, astuu jälleen esille Finmarkenin tundralla, tällä lavealla tuhansien lappalaisten kirkkomaalla, jolla nämä kumottujen pulkkainsa alla makaavat kuolon unta ja odottavat tuomiopasuunan ääntä ja ylösnousemusta.
Tämä ihmeellinen maa omituisine, kääpiömäisine alku-asukkainensa saapi monta vuoden kuukautta olla sähkövalaistuksessa. Tämä hullunkurinen maa, jossa laivanvajoja ja kumollensa käännettyjä veneitä usein käytetään kiinteinä asumuksina; tämä satumaa, jonka revontulten hopeoitsemilla tuntureilla Stalloen (vuorenhaltija) mustassa puvussansa vaeltelee, ja puukko kädessä kehoittaa tunturilappalaisparkaa jokapäiväiseen, vuosien pituiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta!
Ja kun kesä on, levittäytyvät uivat metsät Finmarkenin rantoja pitkin. On, huomaatte, haaroilevia sarvia, jotka kimaltelevat puoliyöauringon paisteessa. Tuhannen tuhannet ja taas tuhannet porot, joita tunturilappalaiset ajavat alas ylängöiltä Jäämereen kylpemään.
Mutt' alkuasukasten, miten porojenkin luku vähenee vuosi vuodelta.
Heitä sortavat norjalaiset lait, jotka uudisasukkaita suojelevat paimentolaisten kustannuksella, vaikka suurin osa sitä maata, joka jälkimmäisten hallussa on, nähtävästi on viljelykseen kelpaamatonta, ja heitä sortaa tuo ihmisyydetön, v. 1852 annettu venäläis-norjalainen asetus, joka kumosi humaanisen (säyseän) tanskalais-ruotsalaisen valtasuostumuksen vuodelta 1751 ja kielsi laitumia vaihtelemasta valtarajan kahden puolen, ovat kyllä saattaneet aikain kuluessa pakoittaa tunturilappalaisen itsekostoon ja raivoisaan epäilykseen. Mutta kuitenkin vai'eten kärsivät he kaiken tämän. Eivät he loukkaa ketään, mutt' ovat aina myöntyväisiä ja väistyvät nöyrästi, sävyisästi askel askeleelta, siks kunnes tulevat piiritetyiksi ja hävitetyiksi puutteella ja näljällä. Jonkun ajan kuluttua ei heille suoda jalankaan leveyttä maata tässä maailmassa, ei edes noilla asumattomilla, autioilla tunturitasangoilla.
Vainousjärjestelmä jatkuu vaan ehkäisemättä valistuksen, viljelyksen ja sivistyksen nimessä, ja tässä säännön ja lain mukaisessa sorross' unhoittaa kuitenkin Norja omat etunsa.
Tunturilappalaisia enää nykyään on vaan noin 988 henkeä. Maailma luonnollisesti kerran, ilman yhtäkään säälin huokausta huoahtamatta, on saava kuulla puhuttavan näiden puolisivistyneiden lappalaisten täydellisestä hävittämisestä.
Mutta kuitenkin on tästä tuleva yhteiskunta-rikos, yhdeksännentoista vuosisadan häpeäpilkku, jota historia turhaan kokee pois pestä, sentähden että vuosisadan armottomat, kohtuuttomat lait ovat samilaisten (lappalaisten) murhaajat olleet.
Venäläisten, suomalaisten ja norjalaisten on tuomiopäivänä vastattava tuosta viattomasta poronpaimentajasta. Kaikkien kädet ovat hänelle ojennetut, ja Jumala on hänet vaativa hänen veljeinsä käsistä.