XVII.
Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.
Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään, tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.
Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna kotimatkalle.
Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:
— En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.
Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.
— Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka…
— Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. — Riennä, riennä, Erkki!
Toiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!
* * * * *
— Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset istuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat vielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:
— Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!
* * * * *
Erkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään että myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin läheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan, mutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin mustalta, epävarmalta ja turvattomalta.
Navetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä poskipäille:
"Vieres kyynel, viere toinen, vierkööt vetrehet veteni, hienon helman helmustoille, ripeille rinnoilleni! Vieres kyynel, viere toinen, silkkisille vyöni päille, silkkisille sukkasille, vielä siitäki alemma, hienon helman helmysille, kaunehille kantapäille, kultakengän kantasille! Vieres kyynel, viere toinen, vielä siitäki alemma, alasihin maaemihin, viere maahan maan hyviksi. — Jopa kolme jokea juoksoo Yhen immen kyynelistä, jo kolme koivua kasvaa joka joen partahilla, yhen immen kyynelistä, jo kolme käkeä kukkuu, joka koivun latvasessa, yhen immen kyynelistä."
— Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on hänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi ruumiinsa vapisevan oudosti.
Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja katkeran epätoivon.
Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä tulisi.
Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.
Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui. Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:
"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jällen, haastan mielihaikiani, sitten vaihamma vajoja, kahenkesken kaihojamme."
Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:
Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää. Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu, en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni
"kannan mustoa muretta, syäntä sy'en näköistä, huolta hiilenkarvallista; itku silmäni sitovi, huoli pääni harjoavi, kaiho pääni palmikoivi, sy'än syttä keittelevi, mieli tervoa tekevi, itku on iltalaulunani, aamuvirtenä valitus."
— Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin teen!…
— Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit syntynytkään? Taistele onnestasi!
Iro hypähtää… Kenpä sen sanoi?…
Seinäsammal sen sanovi, Seinän hirsi hiiskahtavi, opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat] kultakuvat kuiskoavi, neitsyt neuvovi ylevä.
Iro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.
Taistele onnestasi!
Minä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko minullakin oikeus taistella onnestani? Onko minullakin oikeus vastustaa minulle määrättyä kohtaloa?
— On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan…
* * * * *
Kauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta hämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän heittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.
— Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.
Iro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.
— Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia rinnettä alas jäälle.
Hän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan jälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.
Ei mitään!
Ne vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin kuin pyrysäällä.
Mikähän siinäkin piilee?
Piilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan parhaita brihoja!
Illan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.
— Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en onneani jätä. En!
Iro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:
— Eksyit!
— Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan, niin taistelen kumminkin!
Virittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän jumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne väikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.
— Nekin hyväksyvät tuumani!
* * * * *
Tuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui ovenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä, hiipi hirsien halkeamista.
Pyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon pirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille, joilta nyt loisti elämän toivo.
XVIII.
Joulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta Erakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei kuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta metsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat kontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan samota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot männynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa latva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan nukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan silmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat nuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien latvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten pirttiä.
Ei päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin tyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi sen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi varovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan sitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja vasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona utuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.
Koirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä syvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä taljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat ja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia retkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen. Erkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka hän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin vierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas Heinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja silloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut suinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi rauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: "ei vielä ole mitään hätää", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui: "ole rauhassa, tyttösi on sinun", rauhoittui hän taas ja yhtyi toisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina liikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä seinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.
* * * * *
Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu, kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.
Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.
Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:
— Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.
Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.
Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.
Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.
Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa, mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.
He eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta nyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin enää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin pitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin meneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit selviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä. Ja yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa vuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin omana asianaan.
Kolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät riittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista asiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan koko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden rymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon kirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat rosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari tuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin kohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat aukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa maantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.
Rosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen taa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä nähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin vai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät korkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan rosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja Paavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.
— Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton. Toinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi Ilves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen. Silloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut vanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat takaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten ojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan toisen rosvon käsiä.
Mies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa kuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui hänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina. Samassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti puukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin tilapäisesti.
Rosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä sanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko ymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.
Kun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset ja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat olivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko kiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään pahaa tapahtunut.
Mutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat hämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat — Kärppävaaran isännäksi. Reessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi kyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi Paavo.
— Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. —
Mi… mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.
— Hohoh! hörähti Paavo. — Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?
— E-en! vastasi ukko.
— Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.
— No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt palkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että annatte meille anteeksi — saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin karkaamisen meidän mukaamme.
— Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.
— Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:
— Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän kanssanne.
— Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen tyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista veljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.
— Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen puhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat Arkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri kertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.
Aikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle ruununmiehiä noutamaan.
Heidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta jaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.
Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi kovuuttaan niinä entisinä aikoina.
— Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?
— Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?
— Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä yhteen ääneen. — Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.
— Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.
Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen kuluttua sanoi isäntä:
— Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas, kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.
— Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia olleetkin, jatkoi Erkki.
— Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.
— Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.
— Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon lisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi meihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat mieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet, lausui Paavo.
— Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä, jatkoi vielä Erkki. —Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme tuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista maailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään. Emmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä nyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen maailmassa vaihtaisi.
— Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.
— Niin, niin, yhtyi emäntä. — Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä tässäkin.
Kärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt erottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä tulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään ei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman saavuttamattomissa.
Ruununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin rosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi Vienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää huolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan vartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia siitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja turvallisuudelle olivat tehneet.
Kotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon heillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot, viimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.
Siellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli rajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan kertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.
Entinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina, asuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja kuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.
— Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. — Sanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven miehiksi tai erakkojärveläisiksi?
— Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.
— Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä ja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja emännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!
— Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat? kysyi isäntä.
— Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me nykyistä kotiamme nimitämme.
Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti oli ylpeä puolestaan.
— Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. — Tämä on se paljon mainittu Ilves-Matti!
— Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.
— Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.
— Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.
* * * * *
Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan heitä vankilasta pakoon.
Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset erämaittensa hiljaista kotia kohti.