DAMASKON PUUTARHA
Arabialaisia lauluja.
1.
KEVÄT MERELLÄ.
Olen nähnyt meren keväisen ah, kerran aamunsuussa: kuin matto sinipunainen oli keinunta kevään laineitten, ne laski ja nous, ne laski ja nous — ja ilmassa valkeat linnut sous kuin kukkaset mantelipuussa.
2.
VAIHTOKAUPPA.
Mua pyysit kanssasi vaihtamaan puutarhani kauniin, armaan paratiisiss' siihen puutarhaan, joka sulle on varattu varmaan.
Ma suostun vaihtoon. Puutarhain saat, veljeni, ainiaaksi, jos neilikoitani ruukun vain saan viedä kuoleman taaksi.
3.
KYYHKYSTEN UNI.
Seetripuussa nukkuu kyyhkyset.
Sinne tänne epäröityään laskeutui parvi havisten viimein puuhun yksinäisehen yöks — pää siiven alla — lepäämään.
Seetripuussa nukkuu kyyhkyset.
Latvasta sen äänin suloisin
tänä yönä niinkuin ennenkin
soivat satakielen sävelet.
Lemmenlauluun niin sun nukutin. Sama vaisto sinne ohjannee kyyhkyt, neidot, — missä laulelee satakieli äänin suloisin.
4.
VIISAUS.
Sinipunervana silkkinä hiekalla
oli hento varjonsa.
— Oi, lausuin, varjos silkkiä sun
suo suudella mun.
— Vain varjo se naisen on, näethän,
mulle vastas hän.
— Rakas, huultes kuumaa varjoakin
ma suutelisin.
— On kuumemmat huuleni. Suuta mun
suon suudella sun.
En voi. Menen pois. Jos suutelin,
mitä sitten kaipaisin.
5.
DAMASKON PUUTARHA.
Juur' yli Damaskon kun koitti koi — sit' aamua en unhoittaa ma voi — niin hiljaisuudessa sun puutarhas. näin salaa sinut, armas, unessas.
Sun kaulas varjo oli sininen — Sun rintas nous kuin rytmi lähtehen, ja nurmella sun kätes valtoimet ne oli niinkuin purot hopeiset, ja rusokyntes lailla ruusujen ne houkutteli luokseen perhosen.
Niin tokko ihanaa sin' aamunaan lie isä nähnyt paratiisissaan. Niin kumarruin ma eteen armahan kuin kerjäläinen luona moskeijan.
6.
SUUTELO YÖLLÄ.
Otin käsiini pääsi kuin maljakon
ja sen viiniä huuleni joi.
Miten mahtua pieneen maljakkohon
niin paljon viiniä voi?
Vasta huulemme erkani, auringon
kun koitti yöstä koi.
7.
RUUSUILLE SATAA.
Yks pisara ja sitten toinen lankee.
Ens' sade yli ensi ruusujen.
Ne värähtää ja niinkuin murhe ankee
käy yli taipuvien kukkien.
Mut armaammin ne kohta tuoksuu, hohtaa
ja ihanamp' on niiden loiste sees.
Ah, nuori rakkautemme, jota kohtaa
sun, armas, ensimmäiset kyynelees.
8.
RESIGNATSIONI.
Magnolian kukan varjo puhuissani sun lankes polvilles niin raskahana mua ettet — näin sen — kuunnellut sa enää.
Sa sitä soudatit kuin kerran oisit sa soudattanut rakkautemme lasta, jos rakastaa me olisimme voineet.
Sua katsoin helmassasi soudattaissas niin varjoa tuon loistavaisen kukan.
9.
KANGASTUS.
Näin unta. Karavaanin uupuneen
näin erämaahan kauas kulkeneen.
Ma johdin sitä karavaania.
Niin nousi sadun-kaunis kangastus.
Se olit sa, mun syömein ihastus,
sun silmäis järvet, ruumiis puutarha.
Näin pilven päällä lähestyvän sun
ja maahan lankes kumppanini mun
ne epätoivossansa kuollakseen.
Ma lausun nimeäs, jos kunne käyn,
sen että vielä näkisin ma näyn.
Mut kangastust' ei nähdä uudelleen.
10.
MEIDÄN PENKKIMME.
Hän lupas mua siellä odottaa niin missä toisiamme rakastimme.
En palannut ma sinne milloinkaan. Oi matkamies, jos tiesi milloin vie Dar Uld Zidahan, silloin seisahdu sa luona puiston, jota vartioi kaks sypressiä tummaa niinkuin yö, ja hänen nimensä sa hiljaa kuiskaa.
Jos kenkään enää ei käy avaamaan, niin astu portista sa puistohon, suo vesitilkka juoda ruususton, mi vanhan marmorisen penkin kaartaa.
11
YKSINÄISYYS.
Jok' ainut päivä vielä takaisin sua odottanut olen, rakkahin, ma surun-sykkiväisin sydämin.
Ma muistan lähtös illan vaikean
ja portin, hiljaa kiinni painuvan,
ja hiljaisuuden jälkees haikean.
Jok' ainut päivä vielä takaisin
sua odottanut olen, rakkahin,
ma surun-sykkiväisin sydämin.
Niin vihdoin saavutkin, mun armahain
Ja lausut: »Kuljin ohi. Katson vain
sun enää kukkivatko ruusus lain.»
Näin lausut sa ja sitten hymyilet.
Puut ympärillä kaikk' on hiljaiset.
Ma tiedän nyt: sa enää lähde et.
12.
SUKKAMIELI.
Pian!
Pian hunnut haukkojen päästä!
Pian koirat irroittakaa!
Ja paikalla soimaan symbaalit!
Ylös, naiset haaremin! —
teko-unenne teidät paljastaa!
En teitä nyt sääli, säästä,
en kautta Allahin!
Nopeammin, soturit!
Nyt en siekailua siedä, —
miss' on miekka, — se päänne voi viedä!
Satuloikaa ratsut, nopeaan!
Mansur, kuin leimaus satulaan! Sa lennä tie, sana isälle vie: jos tytär on poissa, kun ilta saa, niin viljansa tulessa loimottaa!
On Miriâm luota nukkuvan
kera paennut nuoren rakastajan!
Pian hunnut haukkojen päästä,
pian koirat irti ja soimaan symbaalit!
Avuks, mustat enkelit! Mikä loitsu se ois, joka karkurein jäljille viedä vois, löis haukat silmiin petollisiin ja koirat ratsujen sieraimiin!
Kuin tuli mua syö, veri sakeana lyö, ma verta himoan! Ah, kaktuksen-varsin ruoskitan ma karkurit eessä moskeijan kun kolmas rukoushetki saa! En armoa anna, en säästä!
Pian hunnut haukkojen päästä!
Pian koirat irroittakaa!
Näin Abd El Bekri ärjyy
ja itkussa naiset värjyy.
Ja haukat nuolina singahtaa
päin taivaan kantta korkeaa.
Miss' ikään karkurit kurjat lie,
pian turma ne vie.
— — —
Sillävälin laakeripuun alla
puutarhassa Miriâm rauhassaan
syöttää kädellänsä valkealla
— noutain hurskaan sydämensä mieltä —
nuorta, värisevää satakieltä,
pudonnutta äsken oksaltaan.
13.
KUOLEMASTA.
Kun haavoitettu on gaselli,
se itkein ja väristen kuolee.
Kun lamppu on sammumaisillaan,
niin palaa se rauhallisesti.
Miten otat sinä vastaan kohtalos,
sen itkein vai hymyillen teetkö?
14.
YÖ.
— Veljeni, veljeni, viimeks näithän
elossa armahain.
Anoithan anteeks, niinkuin pyysin,
mun polon puolestain?
Veljeni, veljeni, mitä hän teki?
Minkä hän vastuun soi?
— Kaivon kannella istui ja katsoi
karja kun kaivolla joi.
— Veljeni, veljeni, mitä sanoit hälle?
— Sanoin: sinä vuotat vaan.
Mutta hän painoi päänsä ja haastoi
mulle vain laumastaan.
— Veljeni, veljeni, värisikö silloin
äänensä armainen?
— Paimenet melusivat, — tuskin kuulin
puheensa hiljaisen.
— Katsoiko ennenkuin itsensä surmas
kohti mun majaani hän?
— Yö oli tullut, majasi peittyi
silloin jo hämärähän.
15
SOTILAITTEN JÄÄHYVÄISET.
Jääkööt uneksimaan paimenet
aamunsuussa karjalaumoillansa.
Jääkööt kyntömiehet vakaiset
kyntämähän vehnäpeltojansa.
Jääkööt neidot luokse kaivojen.
Syösköön sukkulainen eellehen
käsiss' armahien vaimojemme.
Herran siunaus yli seutujemme:
Siks, ah siksi koitoss' aamunkoin jätämme me kotimme ja maamme, jotta viime katsein, kaipioin syleillä sen kunnahia saamme. Sydän moni silloin särkynee. Moni armas teltta vangitsee katseen monen. Mutta henkäyksesi kuivaa, Herra, silmät poikiesi.
Paimenet, kun aamutuulonen alas huminoipi vuoriltamme, tuo se tuoksut kaukoseutujen, missä voitetuita paimennamme. Kyntömiehet, yli peltojen lankee sade hedelmöittäen aina koska poikienne omain veri kastaa kentät uskottomain.
Neidot, koska hiljaa heläjää kaivot teille rakkauden kieltä, kuiskehemme teitä tervehtää toisten kaivoin luota, kaukaa sieltä Vaimot, vartioikaa majoja! Voimme tulla taas kuin salama. Silmät teidän syttyy loistoon silloin niinkuin päivänlaskun taivas illoin!