MEMENTO MORI.
(Saarn. 12)
Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun, niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun, niin pian yli tiesi sun on varjot vanhuuden, niin pian saatto vastahas käy pahain päivien.
Niin pian päivänvalkeus, niin pian tähdet, kuu
ne pääsi päällä himmenee ja iltas tummentuu,
niin pian sadeaikas sun jo elos yllä on
ja mennyt pitkään pilvehen on paiste auringon.
Niin pian majas vartijat — sun kätes — vapisee
ja ikkunoista katsojat — sun silmäs — pimenee,
niin pian oves suljetaan, on mylly hiljainen,
ja yöllä heräät yksinäs sa linnun äänehen.
Oi, ennenkuin sa tiedätkään, on vuodet vierrehet,
kuin luumupuu on keväisin on hapses valkoiset,
käyt kohta viime lepohos ja viime vuoteesees,
ja itkijät käy kadulla sun kuolinhuoneesees.
Niin pian, pian katkennut on nauha hopeinen,
ja öljylamppu särkynyt niin kallis, kultainen,
ja lähtehellä elämän sun ruukkus rikotaan,
sun vesiruukkus rikotaan ja tulee mullaks maan.
Niin pian, pian tullut on ah, mullaks multa taas.
Niin pian henkes palannut on jälleen Jumalaas.
Niin pian iltas yllättää, käy päiväs laskuhun.
Oi muista, muista Luojaasi sa nuoruudessas sun.