TALVIAAMU.
Maat on kuin kultaa, purppuraa
ja taivahat niinkuin verta,
kun päivän pursi kohoaa
ylös ilmain valtamerta.
Mikä säihke ylitse hankein on.
Mikä riemuntäysi hetki.
Sinirannat loitot loistohon
luo päivän ylväs retki,
kuin alkuyöstä kirkastuis
ne aamuun ensimmäiseen,
ens aamun koitto punertuis
salon honkaan kuurapäiseen,
kuin tuntuis Luojan hengähdys
yli valkeitten vitilunten.
Mikä timantin loiste, kimmellys
kuin mailla tarujen, unten!
Ui korallisaaret metsien
valomeressä sädehtivässä.
On jäätynyt runo puu jokainen,
runo hopean helinässä.
Latu vie läpi honkain holveikon,
vie kauas minne vienee.
Sitä salainen riemu rientää on,
mikä matkan määrä lienee —
savu salosta kenties sininen
kuin etäinen onnen viiri.
Salahymyinen, onnen-hiljainen
on ympäri metsäin piiri.
Savu sininen kenties houkuttaa, savun alla punainen talo. Odotuksen hurmaa humajaa koko aamukirkas salo.