ERÄMAA.
1
Mun kaipaukseni öin ja päivin on
sun uneksivaan hiljaisuutehesi,
miss' onni tyyni, intohimoton
on hengityksessä sun tuoksujesi.
Ja tuulten helkähtävän soittelon
ma kuulen kruunuissa sun metsiesi,
nään unta laulajista hongikon
ja päivännoususta sun ylitsesi.
Suur' erämaa, min rauha ympäröi
sun suurten, sanattomain korpiesi,
ja päivän siunaus min seppelöi,
ah, lahjoistasi parhaan saanut oon:
mun sydämeeni sytti sydämesi
sun uskos elämään ja aurinkoon.
2
Soi hiljaisuuden kellot korvahani,
puut mulle päätä nyökkää harmahat
ja lehdot havisevat armahat,
kun yksinäni harhaan polkujani
ma unelmien-valtakunnassani,
ja päivät menevät ja tulevat
kuin taivahilla pilvenhattarat,
ja unhon onni on mun rinnassani.
Oi täällä vielä sadun taika elää,
ja sinikellot keijuhäitä helää,
ja immet kuutamossa karkeloi.
Ja täällä vielä aarnitulet palaa,
ja täällä metsän hohtolinnat salaa
viel' öisin vaeltaja nähdä voi.
3
Kuin äidin kehtolaulu huminasi
on jäänyt soimahan mun sieluhun,
oon saanut voimaas aurinkoista sun
kuin jättiläinen kosketuksestasi.
Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi,
kun vaipunut ma oli suruhun,
ja keväänonneni kun hymys mun,
sen kajastuksen näin sun kasvoillasi.
Soi kielet meissä samoin sävelein.
Kuin hengen hengestänsä sydämein
sun hiljaisessa humussasi kohtaa.
Puun, kiven, tähden, ihmissydämen
kas läpi virtaa voima iäinen,
se voima, joka maailmoita johtaa.