LEGENDA.
Pyhä, ikuinen kaipaus hällä
oli syntyissä rinnassaan,
ja kuin kaikki me ihmislapset
hän etsi taivastaan.
Hänet vei se rinnan kaipuu
pois maastansa, kansastaan
yli monien merten kuohun
ulos avaraan maailmaan.
Hän tuskin mies oli vielä,
kun lähti hän matkalleen,
ja kun palas — oli vuosien lumi
jo satanut hapsilleen,
ja vartensa köyryks käynyt
ja sammunut silmän lies.
Mut taivasta löytänyt mistään
ei ollut se vanha mies.
Näät rauhaa suonehet hälle
ei laakerit kunnian,
ei nero, ei naisen lempi,
ei päihtymys hekkuman.
Niin saapui matkallansa
hän majaan matalaan,
miss' asui köyhä vaimo
ja puute ja kurjuus vaan.
Makas taudin lyömänä vaimo
kera kuoleman kamppaillen,
oli otsalla tuskan poltto,
tuli silmissä hourehen.
Hän astui sairahan luokse,
levon, lohdun hälle toi,
ja tuskahan lievityksen
käden kosketus hellä soi.
Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi
kera vaimon köyhän sen,
ja hän valvoi tuskien hetket
siell' luona vuotehen.
Ja oli kuin silloin oisi,
taas syttynyt silmän lies,
mut kirkkaampana, kuin milloin
oli nuori se vanha mies.
Ja oli kuin päärlyiset portit
olis laivahan auenneet
ja autuutta sokean silmät
ah, kasvoihin katselleet,
ja paistanut ikuinen päivä,
sadat harput helkkyneet
ja lävitse tuskan ja vaivan
hyvät enkelit hymyilleet.