VANGITTU KOTKA.
Se liikkumatta istuu paikallansa
ja taivaan sineen kauas tuijottaa,
ja sitä painaa suru niinkuin vuori
ja epätoivo mykkä ahdistaa.
Se näkee unta vapaudestaan
ja autuudesta karun alppimaan.
Se ajan muistaa, jolloin vapahana
se nousi silmänkantamattomiin,
ja siipi kantoi, katse oli kirkas
ja sydän sykki väkevänä niin,
se näki allaan pienen, pienen maan…
se oli kuningas — nyt orja vaan.
Voi kuningasta, joka orjaks joutuu,
on ikuisesti sairas sydän sen.
Mut tuskaansa se valita ei koskaan.
Ja päivät vierii vitkaan eellehen…
se liikkumatta istuu paikallaan
ja näkee unta vapaudestaan.