HÄMEEN LAULU.
Me saimme suuren Hämeenmaan, me saimme Suomen rintamaan, haat helkkyvät, veet välkkyvät, maat, metsät lauhat lempeät me saimme kauniin maan.
Tyranni sit' ei sortanut, ei orjan jalka polkenut, se kaksi valtaa tunnustaa: vain Jumalan ja ruhtinaan — me saimme vapaan maan.
Isämme sen on viljelleet, sen eestä kerran kaatuneet ken jousellaan, ken aurallaan, me käymme heidän hautojaan — me saimme pyhän maan.
Sen sydän niinkuin meidän soi, niinkuin vain yksi veri voi, humina Hämeen hongikon kuin henki hengestämme on — se maa, se meidän on!
Se maa, se meitä odottaa, ken kuulis ei sen kutsuntaa ja rientäis riemuin kaatumaan ken jousellaan, ken aurallaan, kun vaatii pyhä maa!
Se maa, se meitä odottaa, sen kasvoin eessä vannokaa: jos oli sodan, rauhan työ, sen eestä viime veri lyö! Sen eestä tarmo, työ!
Tää ota vala, Hämeenmaa! Siis ylös, taisto alkakaa sen eestä isäin hautojen, Sen eestä vanhan vapauden ja tulevaisuuden!
1913.
PAAVO CAJANDERIN HAUDALLA. (19.4.1913.)
On murhe yli Hämeenmaan kun menit meiltä pois, on niinkuin Hämeen runotar sun kanssas kuollut ois.
Mut ei! Viel' elää laulu sun ja sydämissä soi ja sytyttää ja salamoi — se eihän kuolla voi.
Sun jälkeen pitkän päivätyös levätä helppo on kun ennen yötä valmihiks sai työsi Pantheon.
Sen veistänyt oot marmoriin — se seisoo aikain taa. Muu Suomi sun jos unhottais, ei koskaan Hämeenmaa.
SÄVELTEN VIRSI.
(Jean Sibeliuksen II sinfoniaa kuunnellessa.)
Omistettu Jean Sibeliukselle
Pois yli aineen, pois, ylös aurinkohon! Kuin meren laineen määrätön matkamme on!
Kauas kuin kantaa kaipaus polttava vaan: ilmojen rantaan, ilmojen rantain taa
viirimme häilyin retkeä riennättää; päivässä päilyin panssarit kimmeltää.
Silmissä rusko taivasten aukenevain, sankari-usko rinnassa voitokkain, —
tietä mi näyttää — kuljemme päivähän päin; taivahat täyttää virtemme helkähtäin.
Riemua raikuin kiirivät sävelet sen, kiitosta kaikuin elämän voitollisen,
elon, joka surmaa, elon, joka synnyttää, huumaa ja hurmaa, turtaa ja jäädyttää,
riemuja kantaa, sortaa ja murtaa ja syö, autuuden antaa, tuskalla rammaksi lyö,
elon, joka nostaa taivasten taivaihin, kaataa ja kostaa, syöksevi syvyyksihin.
Kiitosta soikoon laulumme lahjasta sen, riemuita voikoon eestä sen antimien:
kiitetty päivä, kiitetty murhe ja yö, surujen häivä, riemu ja tuska, mi lyö,
kaikki mi kukkaan nous elon aurinkohon, kaikki mi hukkaan elossa kukkinut on.
* * *
Pois yli aineen, pois, ylös aurinkohon! Kuis meren laineen määrätön matkamme on!
Kauas kuin kantaa kaipaus polttava vaan: ilmojen rantaan, ilmojen rantain taa
viirimme häilyin retkeä riennättää; päivässä päilyin panssarit kimmeltää.