KAKSI SOKEAA.
Ei koskaan päivän valoa he nähneet, ei koskaan ihanuutta ilman, maan, ei koskaan kasvojakaan toisiensa — kaikk' kuitenkin he näkee sieluissaan.
»Kas kuinka taivas tänään onkin seijas», näin virkkaa toinen, »nuorta nurmi, maa, kas, päivä paistaa aamun kastehelmiin, kas, tuuli kukkasia huojuttaa.»
Ja toinen nyökkää: »Näänhän, nään sen kyllä», hän kättä toisen hiljaa silittää, »oi kuinka ihanaa on sentään elää! — sa mitä luulet, muut ei tätä nää!»
He hymyilevät salaisuudellensa, näin käsityksin tietä vaeltain ja kuiskaellen korvaan toisiensa: »Sa kuinka olet kaunis, armahain!»