RAAJARIKKO.
Niin viisas ja hyvä on hymy, jota huules hymyää, syvä silmäs kauas katsoo, sinä näät, mitä muut ei nää, miten on sun otsasi kaunis ja kätes sielukkaat, — sinä itse et pyydä mitään, sinä annat vain ja ja'at.
Sinä olet niin yksin, — kaikki sinut onnessa unhottaa, surun tullen kädet arat taas oveas kolkuttaa, pääs harmaa vastaan nyökkää kuin kaikki ymmärtäin, kuin lausuin: tiesinhän sun nyt tulevan, ystäväin.
Monen surun olet lohduttanut, monen pyyhkinyt kyynelen, sinä olet niin viisas ja hyvä, sinä olet niin onnellinen. Mut ah, surun kyyneleillä oma onneskin ostettu on, sinä olit niin lohduton kerta, sinä olit niin onneton.
Olit nuori ja nuorta unta kuin me sinä uneksit, sinä myös osas onnesta tahdoit, sinä myöskin rakastit. Kuka katsoo raajarikkoon! Ken tajus tuskas sun ja taiston sydämessä sun ruumiis ruhjotun!
Tuli talvi kukkien yli ja suru sydämees. Tuli häät ja hyljättynä sa kuulit huoneesees miten viulut lauloi ja itki sen sulle rakkahan kun tanssihin onnellisna vei valkea morsian.
Sinä yönä talven lunta tuli suortuvilles sun, sinä yönä sun kyyneleesi sa itkit loppuhun, sinä yönä sait viisaan hymyn, jota huules hymyää, opit elämän vaikean taidon, opit vaiti kärsimään.