I.
Hän raikkaan kainona ilmestyi kuin soinnahdus paimensäkeen. Oli temmattu armaasta laaksostaan ja tuotuna sotaväkeen.
Hän seisoi sarjassa sankarien
kuin korvessa koivas sorja.
Hänen mielensä pulppusi nuoruuttaan
kuin lähde ja sen puro norja.
Hän sai heti huomion päällystön,
ivan piikit ja iskut ja ilkat.
Sotaveikkojen sai hän vehkeilyt,
tulotemput ja lyönnit ja pilkat.
Kun niin häntä ilkkuen pilkattiin,
hän tyynenä kaiken kesti,
vaan joskus vienolla hymyllään
rajut leikit hän hälvensi, esti.
Vaan muita kun syyttä sorrettiin,
hän katsoi lyötyä silmiin,
ja silloin kainossa katseessaan
tuli kärsivä lempeys ilmiin.
Hän tyynenä täytteli tehtäviään
ja päästyä toimistansa
ei tyttöjä, viiniä etsinyt hän,
vaan aatteli aatteitansa.
Useasti hän illoin yksikseen
ulos rannalle lahden astui.
Useasti kun katseli hän yli veen,
suli silmä ja kyynelin kastui.
Kotilaaksoonsa liiti hän aatoksin
luo tuttujen, rakkaimpainsa,
koko kansankin armaan synnyinmaan
näki ummuissa unelmainsa.
Näki vielä hän umpujen aukenevan,
näki kärsivän kansansa kerran
ajan uuden auvossa astelevan
valon välkyssä taivaan Herran.
Hänen henkensä täyttäisi ihmisten
elonvoimaa uhkuvat rinnat,
ja voima hengen ja veljeyden
lois heikoille suojeluslinnat.
Ois aika se onnen ja oikeuden.
Työn onni se onnena oisi.
Kukin työssä kuntonsa näyttäisi
ja toistenkin toimia soisi.
Ja aika se aamuna koittava on
väkivallan ja sorron yöstä.
Oi, toittavat ruusut on vapauden
rakkauden ja rauhan työstä!