IV. NAINEN ON IHMISKUNNAN KUKKA.
On nainen kansamme onnen pohja, ja hällä on tulevan toivomme ohja. Ken ihmisyyden ilmituojan ja nousevan polven hellän suojan ja nuoren kansan kasvattajan ja elämän sulosen hienostajan — ken voi hänet tallata lokaan?
Ja nainen on ihmiskunnan kukka, ja luomisen ruunu hän kaunein on. Miten sallitte, että sen kultatukka yhä suoltuu juoksussa murrokon? Heti viekää valoa ja lämpöä hälle, heti suokaa suloa sen elämälle! Heti loasta ja liejusta köyhä nainen nyt ihmistielle jo auttakaa! Heti tummasta alhosta kaunokainen nyt täytyy päivähän nostattaa!
Oi, tulkaa tuuloset lämpimät, suven ilmalta, etelästä liidelkää, ja tulkaa päivyen säihkynnät ja tuokaa valoa ja lämpimää ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta ja kirkastakaa sydänten kulta ja sulattakaa ja yhdistäkää ja veljet ja siskot lähentäkää luo toistensa! Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa, aikaa kirkastetun ihmisyyden, aikaa vapaan, väljän henkevyyden, aikaa onnen ja riemun.