CONSOLATIO
Ikuinen uni, kangastus ikuisen kevään tuo, sen ensimmäinen kimallus jo hanget loistoon luo! Kuink' ilmeen armaan, kotoisen nyt tumma metsä saa ja kylmän huurteen häipyen puunlatvat punertaa!
Mut pirstat nuoren uskon vain, ah, iäks rauenneen nyt syttyy, palaa pilkahtain taas sielun kuvaimeen. Povea kuinka kuuntelen, ei synny sävelet, maan ikikurjuus sointujen vei saatot keväiset.
Ah sinä, jota rakastan enempi elämää, kuin valkeutta taivahan sa taidat ylistää? Jo löytänyt maan tyynen liet, sen saaren kaukaisen, mist' elon häipyy erhetiet ja ilkku ikuinen.
Ikuinen hellyys sydämen, jot' epätoivo syö, jo tykkien, jo tyyntyen sun veres kuumat lyö! Ma syvän lähtees unhotin, ah, vertaust' on vain sen kierrost' yö ja päiväkin, kaikk' kuvat unelmain.
Ikuinen talvi milloinkaan ei kajoo siemenees — kuin keväällä käy ainiaan yöst' aamu kullansees, Hyvyyden voimaan, valohon tuo oman kamppailus Ikuinen Saavuttamaton, Ikuinen Valkeus!