NARKISSOS
Kirkas kevätpäivä ensimmäinen illan tullen peittyi pilvihin. Lankee muisto outo, yksinäinen sydämeeni suurin pisarin.
Virrast' uljaasta näin unen kerta,
joka rannattoman aavikon
kostuttain päin suurta valtamerta
rientää, rientää, mut ei lepohon.
Onnellisna omaan lehteen, kukkaan
puhkee joka ruoho, yrtti, puu:
multa yksin elämä vain hukkaan
syviin, syviin vesiin heijastuu —!
Turhaa kaikki, kauneus ja hyvyys,
turhaa rannan vuokkoin kukoistus,
turhaa tummain sydänvetten syvyys,
turhaa riuduttava rakkaus!
Kevät kesään, syksy talveen vaihtuu, läikkyy, jäätyy, sulaa sydämein. Pisaroina kaikki voima haihtuu, umpihete nielee nuoruutein.