III.
Oli tapahtunut jotain odottamatonta ja kauheaa. Jotain suurta ja tärkeää oli tapahtunut sillä aikaa kun hän nukkui — hän ymmärsi sen ennenkuin oli kunnolla herännytkään, käsitti heti sillä hiotulla vaistolla, joka hänelle ja hänen tovereilleen muodostui ikäänkuin erityiseksi uudeksi aistiksi. Nopeasti kavahti pystyyn, istuutui sängyn laidalle ja kädellään tarttui lujasti revolveriin, sillävälin kuin silmät terävinä ja läpitunkevina harhailivat ruusunpunaisessa sumussa. Nähtyään tytön, yhä samassa asennossa, läpikuultavin ruusunpunasin olkapäin ja rinnoin, mustin, arvoitusmaisesti tuijottavin silmin, ajatteli hän: on antanut ilmi! Katsoi tarkkaavaisemmin, huokasi syvään ja muutti ajatusta: ei ole vielä sitä tehnyt, mutta pian tekee. Huonosti!
Huokasi jälleen ja kysyi lyhyesti:
— No?
Tyttö oli vaiti. Hymyili voitonriemuisesti ja ilkeästi, katsoi häneen ja oli vaiti — hän ikäänkuin piti miestä omanaan ja tahtoi nauttia vallastaan hitaasti, kiirettä pitämättä.
Mitä sinä sanoit äsken? — toisti mies synkistyen.
Mitäkö minä sanoin? Nouse ylös, sanoin minä Riittää jo. Olet nukkunut. Nyt riittää. On aika ajatella sopivaisuuttakin. Tämä ei ole mikään yömaja, rakkaani!
Sytytä lamppu! — käski mies. En sytytä.
Sytytti sen itse. Ja kirkkaassa valossa näki hän leppymätöntä vihaa säihkyvät mustat silmät ja suun luja yhteenpuristus ilmaisi vastenmielisyyttä ja halveksimista. Näki myöskin paljaat käsivarret. Näki hänet kokonaan niin vieraana, päättäväisenä, valmiina päätöksensä täyttämään. Vastenmieliseltä tuntui hänestä tämä prostituerattu nainen.
– Mikä sinua vaivaa — oletko humalassa? kysyi hän vakavasti levottomalla äänellä, ja vei kätensä korkeaan tärkkikaulukseen. Mutta tyttö ehkäisi hänen liikkeensä, tarttui kaulukseen ja heitti sen jonnekin nurkkaan kaapin taakse. En anna.
— Mitä tämä merkitsee? — huudahti hän hillitysti tarttuen tyttöä käsivarteen lujalla puristuksella, ja hoikan käden voimatonna haarottaen sormensa.
— Päästä, tekee kipeätä! — sanoi tyttö. Hän helpotti, kuitenkaan kättä irti päästämättä..
— Varo sinä!
— No, rakkaani? Aijotko ampua minut, niinkö? Mikä sinun taskussasi on, — revolveriko? Mitäs muuta, ammu vain, tahtoisinpa nähdä, kuinka sinä minut ammut. Kuinkas muuten, ajatelkaahan, on tullut naisen luo, ja itse paneutuu maata, juo, sanoo hän, mutta minä nukahdan hiukan. Lyhyttukka, parraton, luulee ettei kukaan saa tietää. Mutta tahdotko sinä poliisiasemalle? Rakkaani, tahdotko nähdä poliisin?
Tyttö nauroi ääneen ja iloisesti ja todellakin näki hän kauhukseen, että tytön kasvoilla oli villi, hurja ilo. Ikäänkuin hän olisi tullut mielipuoleksi. Ja ajatellessaan että kaikki oli kadotettu, että hän on pakotettu tekemään tämän tyhmän, julman ja tarpeettoman murhan, ja kuitenkin, arvattavasti hukkuu — tuntui hänestä vieläkin kauheammalta. Lumivalkeana, mutta näennäisesti yhä rauhallisena, yhä päättäväisenä katsoi hän tyttöön, seurasi jokaista hänen liikettään sekä lausettaan ja harkitsi.
— No, miksi vaikenet? Oletko pelosta kielesi pudottanut?
Ottaako tuo notkea käärmeen kaula ja kuristaa se, huutaa tyttö ei tietysti ehdi. Eikä tule säälikään, ei totta totisesti. Juuri nyt kun hän kädellään pitelee paikoillaan tyttöä, joka liikuttaa päätään ihan käärmeen tavoin, pitäisi se tehdä. Ei tule sääli, ei!
— Mutta tiedätkö sinä, Ljuba, kuka minä olen?
— Tiedän. Sinä olet — nyt hän puhui varmalla ja hieman voitonriemuisella äänellä — sinä olet vallankumouksellinen. Se sinä olet.
— Mistä sen tiedät?
Tyttö naurahti pilkallisesti.
— Emme elä metsämailla.
— No, olettakaamme.
— Sepä se, olettakaamme. Älä purista kättäni. Kyllä te kaikki osaatte näyttää valtaanne naisen yli. Päästä!
— Hän päästi tytön käden ja istuutui, katsellen häntä raskaalla ja itsepäisellä miettiväisyydellä. Hänen leukaluunsa liikkuivat ja levottomana juoksenteli niissä jokin pallo, mutta kasvot olivat rauhalliset, vakavat ja vähän surulliset. Ja uudelleen hän haaveineen ja murheineen muuttui joksikin epämääräiseksi ja luultavasti hyväksi.
— No, mitä siinä tarkastat! — huusi tyttö raa'asti ja tietämättään lisäsi kyynillisen kiroussanan. Mies nosti kummastuneena kulmakarvojaan, mutta ei kääntänyt silmiään hänestä, vaan alkoi puhua tyynesti, hiukan kumeasti ja vieraasti, ikäänkuin olisi ollut pitkä välimatka.
— Näetkös, Ljuba. Tietysti sinä voit pettää minut, etkä sinä yksin, vaan jokainen tässä talossa, vieläpä jokainen ihminen kadulta. Tarvitsee vain huutaa: Pidätä, ota kiinni! — heti ilmaantuu kymmeniä, satoja, jotka yrittävät ottaa kiinni, jopa tappaakin. Ja mistä syystä? Ainoastaan siitä, etten kenellekään ole tehnyt mitään pahaa, ainoastaan siksi että koko elämäni olen antanut juuri näille samoille ihmisille. Ymmärrätkö sinä mitä merkitsee: antanut koko elämänsä?
— Ei, en ymmärrä — vastasi tyttö terävästi, mutta kuunteli tarkkaavaisena.
— Toiset tekevät sen tyhmyydestä, toiset vihasta. Sillä, Ljuba, ei kärsi huono hyvää, eivät rakasta vihaiset jaloja…
— Miksi pitäisi niitä rakastaa?
— Elä luule, Ljuba, että vartavasten tahdon itseäni kiittää. Mutta katsohan: mitä on koko minun elämäni, koko elämäni? Neljäntoista vanhasta retustelen vankiloissa. Koulusta ajettiin pois, kotoa samoin — vanhemmat ajoivat. Kerran olin vähältä saada luodin päähäni, ihmeen kautta pelastuin. Ja niin tulee joskus ajatelleeksi, että näin menee koko elämä, aina vain toisille — ei mitään itselleen. Ei mitään.
— Miksi sinä sitten olet niin hyvä? — kysyi tyttö pilkallisesti; mutta mies vastasi vakavasti:
— En tiedä. Olen kai syntynyt sellaiseksi.
— Mutta minä olen syntynyt huonoksi. Ja kuitenkin olen tullut maailmaan samoin kuin sinäkin, pää edellä! Ota selvä sitten!
Mies ei ollut kuulevinaan. Heittäen silmäyksen sisimpäänsä ja menneisyyteensä, joka nyt niin odottamattomasti ja yksinkertaisesti kohosi hänen eteensä sankarimaisena, hän jatkoi:
— Ajattelehan: olen kuusikolmatta vuotias, ohimoillani on jo harmaita hiuksia, enkä minä vielä tähän saakka — hän takertui hetkeksi sanoihinsa, mutta lopetti varmasti, jopa ylpeästikin: — minä en tähän saakka tunne naisia. Ymmärrätkö, kokonaan. Sinä olet ensimäinen, jonka näen näin. Sanon totuuden, minua hiukan hävettää katsella paljaita käsivarsiasi.
Soiton säveleet hurjina kajahtivat uudelleen salista ja tanssijain jalkain töminästä tärisi koko permanto. Joku juopunut hurjasti huusi ikäänkuin olisi hän ajanut raivostunutta hevoslaumaa. Vaan heidän huoneessaan oli hiljaista, ja heikkona lainehti ruusunpunaisessa sumussa tupakansavu hälvetäkseen kokonaan.
— Niin, Ljuba, semmoinen on minun elämäni! — ja miettiväisenä loi hän silmänsä alas ja syventyi muistelemaan elämäänsä, joka oli ollut niin puhdasta ja tuskallisen suloista. Tyttö vaikeni. Sitten nousi ja heitti huivin paljaille hartioilleen. Mutta kohdatessaan hänen kummastelevan ikäänkuin kiitollisen katseensa, hän hymähti ja äkisti vetäsi huivin pois, asettaen paidan niin, että toinen läpikuultavan ruusunpunainen hempeä rinta paljastui kokonaan. Mies kääntyi poispäin ja kohautti olkapäitään.
— Juo! — sanoi tyttö. — Riittää teeskentelemistä.
— En minä juo ollenkaan.
— Etkö juo? Mutta minä juon! — ja tyttö nauroi taas ilkeästi.
— Mutta jos sinulla on paperossia, niin otan.
— Minulla on niin huonoja.
— Minusta on yhdentekevää.
Ottaessaan paperossia huomasi hän ilokseen, että Ljuba oli korjannut paitansa — heräsi toivo, että kaikki vielä muuttuu. Hän poltti tottumattomasti, ei vetänyt henkeen savua ja piti paperossia kuin nainen, kahden jännityksellä ojennetun sormen välissä.
— Ethän sinä osaa polttaakaan! — sanoi tyttö äkäisesti ja vetäsi raa'asti paperossin hänen kädestään. Heitä pois!
— Nyt sinä taas suutut…
— Niin suutunkin.
— Ja mistä syystä, Ljuba? Ajattelehan: totisesti en — ollut nukkunut kahteen yöhön; kuin koira kuleksin pitkin kaupunkia. Jos sinä annat minut ilmi, niin minut vangitaan — mitäs iloa sinulle siitä. Ja sitäpaitsi, Ljuba, minä en antaudu elävänä… Hän vaikeni.
— Ammutko sinä?
— Ammun.
Soitto katkeutui, mutta se raju viinan villitsemä ääni jatkoi yhä huutamistaan; nähtävästi joku joko leikillä tai tosissaan sulki hänen suutaan kädellä, joten ääni, joka tunki sormien läpi kuului vieläkin hurjemmalta ja kammottavammalta. Huoneessa tuoksui hajuvedelle tai huokealle hajusaippualle, ja löyhkä oli sakean kostea ja irstainen. Yhdellä seinällä riippui jotain rypistyneitä hameita ja liivejä. Tämä kaikki tuntui niin inhoittavalta, ja niin outoa oli ajatella että tämäkin on — elämää ja että tällaista elämää voivat ihmiset aina elää. Neuvottomana kohautti hän olkapäitään ja vielä kerran katsoi hitaasti ympärilleen.
— Mitenkä teillä täällä on… — sanoi hän epäröiden ja pysäytti silmänsä Ljubaan.
— No? — kysyi tämä lyhyesti. Katsahtaen tyttöön, kun se siinä seisoi, ymmärsi hän että onnetonta täytyy sääliä; ja heti kun ymmärsi sen, tuossa tuokiossa valtasi hänet syvä säälin tunne.
— Sinä Ljuba raukka.
— No?
— Anna kätesi.
Antaen tytön huomata että hän kohteli häntä ihmisenä, otti hän hänen kätensä ja kunnioituksella vei sen huulilleen.
— Minulleko sinä näin?
— Sinulle Ljuba.
Ja ihan hiljaa, ikäänkuin kiittäen häntä, lausui tyttö:
— Pois! Pois täältä tyhmyri!
Hän ei ymmärtänyt heti.
— Kuinka?
— Mene pois! Pois täältä!
Ääneti, pitkin harppauksin kulki tyttö permannon yli, otti nurkasta valkoisen kauluksen ja viskasi sen sellaisella inholla, ikäänkuin se olisi ollut likaisin riepu. Samalla tapaa ääneti, kunnioittamatta tyttöä katseellakaan, hän alkoi tyynesti ja verkalleen kiinnittää kaulusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiljahtaen Ljuba voimakkaasti löi häntä sileäksi ajellulle poskelle. Kaulus pyöri pitkin lattiaa ja itse hän horjahti, mutta kuitenkin pysyi pystyssä. Ja hirvittävän kalpeana, melkein sinisenä, yhä vain vaieten, ilmaisten ynseyttä ja ylpeää neuvottomuutta; pysäytti hän raskaat, liikkumattomat silmänsä Ljubaan. Tyttö hengitti tiheään ja katsoi häneen kauhulla.
— No?! — sai hän hengitetyksi. Mies tuijotti häneen yhä vaieten. Tämä röyhkeä äänettömyys saattoi tytön pois suunniltaan ja tarttuen miestä hartioihin pani hän hänet väkisin istumaan vuoteelle. Kumartui liki kasvoja, aivan silmiin:
— No, miksi sinä vaikenet. Mitä sinä minulle teet, konna, niin konna sinä olet. Kättäni suutelit! Olet tullut tänne kehuskelemaan! Kauneuttasi näyttelemään! Mitä sinä minulle teet, olenhan minä niin onneton!
Tyttö ravisteli hänen olkapäitään ja hänen hoikat sormensa, jotka vaistomaisesti, kuten kissalla, puristuivat yhteen ja taas aukenivat, raapivat hänen ihoaan paidan läpi.
— Et ole tuntenut naisia, lurjus! Ja tämän uskallat sinä sanoa minulle, jota kaikki miehet… kaikki… Missä on sinun häpeäntuntosi, mitä sinä minulle teet oikeastaan! Sanot, ettet antaudu elävänä! Mutta minä olen jo kuollut — ymmärrätkö, konna, minä olen kuollut! Annas kun syljen kasvoillesi… Siinä sait… elävä! Ota vielä, konna, ota! Ja nyt mene tiehesi!
Vihalla, jota ei enää voinut hillitä, sysäsi hän tytön luotaan niin että tämän takaraivo kolahti seinään. Nähtävästi hän jo käsitti huonosti, koska tätä seuraavalla yhtä äkillisellä ja päättävällä liikkeellä vetäsi revolverin — ikäänkuin olisi hymyillyt jonkun musta, hampaaton sisäänpainunut suu. Mutta tyttö ei nähnyt hänen syljetyitä, suunnattoman suuttumuksen vääristämiä kasvoja, eikä revolveria. Peittäen kämmenillä silmänsä, hän ikäänkuin olisi tahtonut painaa ne mahdollisimman syvälle pääkalloon ja lähtien nopein pitkin askelin, hän heittäytyi vuoteeseen suulleen. Ja samassa alkoi itkeä soinnuttomasti.
Kaikki tämä ei vienyt ollenkaan toivottuun tulokseen. Tuloksena oli tolkuttomuus, rumuus, josta pisti esiin jokin ryppynaamainen villi, päihtynyt, hysterinen sekasorto. Nykäyttäen hartioitaan pani hän pois tarpeettoman revolverin ja ryhtyi kävelemään pitkin huonetta. Tyttö itki. Kulki vielä kerran huoneen poikki ja vieläkin kerran — tyttö vain itki. Pysähtyi tämän eteen, kädet taskussa, ja alkoi katsella häntä. Siinä makasi suinpäin nainen ja itki mielettömästi, sietämättömän epätoivon vallassa, niinkuin voipi ihminen itkeä ainoastaan kadotettua elämää, jotakin suurta elämässä, jonka on kadottanut ainaiseksi. Terävistyneet paljaat lapaluut vuoroin vetäytyivät yhteen ikäänkuin alhaaltapäin rinnan alle olisi pistetty tulta, tulisia hiiliä; vuoroin erkanivat hitaasti — kuin olisi hän tehnyt lähtöä jonnekin, kuin olisi puristanut rintaansa vastaan syvän surunsa ja haikeat huolensa. Soitto kaikui jälleen, nyt soitettiin masurkkaa, kuului kannusten kilinää. Upseerit olivat luultavasti saapuneet.
Tällaisia kyyneleitä ei hän ennen ollut nähnyt ja hän hämmentyi. Veti kädet taskuista ties mistä syystä ja sanoi hiljaa:
— Ljuba!
Yhä itki.
— Ljuba, mitä sinä itket, Ljuba?
Tyttö vastasi jotain, mutta niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla. Istuutui sängyn laidalle, kallisti lyhyeksi leikatun ison päänsä ja laski kätensä tytön olkapäille. — Oudolla väristyksellä vastasi käsi naisen paljaitten olkapäitten vavistukseen.
— En kuule, mitä sinä puhut… Ljuba!
Ja kaukaa, kumeasti, kyyneleinen:
— Älä lähde vielä… Sinne… ovat saapuneet upseerit. He voivat sinut… Herra Jumala, mitä tästä tulee!
Hän istui äkkiä sängylle ja jähmettyi. Lyöden kätensä yhteen alkoi hän liikkumattomana kauhistuksella tuijottaa avaruuteen silmät selki selällään. Tämä oli hirveä katse, ja sitä kesti ainoastaan hetken. Ja uudelleen tyttö makasi suinpäin ja itki. Ja siellä tahdissa helisivät kannukset ja soittaja, jota nähtävästi jokin seikka joko kiihoitti tai suututti, koetti sotkea rajun masurkan tahtia.
— Juo vettä, Ljuba!… Juo nyt vaan. Ole niin hyvä… — kuiskaili hän kumartuneena. Tytön korvaa peittivät hiukset, ja peläten ettei se kuullut, hän varovasti siirsi syrjään nuo mustat, kevyesti aaltoilevat suortuvat, jotka oli karheaksi poltettu käherryksellä, ja paljasti pienen, punaisen, hehkuvan näkinkengän.
— Juo, tee niin hyvin, minä pyydän sinua.
— En juo, en tahdo. Ei ole tarpeellista. Menee ohi muutenkin.
Tyttö todellakin alkoi rauhoittua. Lakkasi itku — jonkun kerran kumea, pitkä nyyhkytys ja hartiat taukosivat hytkimästä muuttuen jäykiksi ja ikäänkuin syvästi ajatteleviksi. Ja hän hiljalleen silitti tyttöä, kaulasta paidan pitsiin saakka, ja uudelleen.
— Onko sinun nyt parempi olla Ljuba?… Ljubotshka?
Tyttö ei vastannut, huokasi syvään ja kääntyen äkkiä, katsahti pikaisesti häneen. Sitten laski hän jalkansa alas ja istuutui hänen viereensä, katsahti häneen vielä kerran ja hiussuortuvillaan kuivasi hänen kasvonsa ja silmänsä. Huokasi vielä kerran ja pehmeällä luonnollisella liikkeellä asetti päänsä hänen olalleen, ja hän yhtä luonnollisesti syleili tyttöä ja hiljaa painoi hänet rintaansa vastaan. Eikä se, että hänen sormensa koskettivat tytön paljasta olkapäätä, nyt oudoksuttanut häntä. Näin istuivat he kauvan, ja vaikenivat, ja liikkumattomina tuijottivat eteensä heidän tummenneet, äkkiä pyöreiksi käyneet silmänsä. He huokasivat.
Yhtäkkiä alkoi käytävästä kuulua ääniä, askeleita, kilahtivat kannukset yhteen, niin pehmeästi ja kauniisti, kuten ne kilahtavat ainoastaan nuorilla upseereilla, ja kaikki tämä läheni — ja pysähtyi heidän ovensa taakse. Mies nousi nopeaan — oveen jo kolkutti joku, ensin sormilla, sitten nyrkillä, ja joku naisääni huusi kumeasti:
— Ljubka, avaa!
Hän katsoi tyttöön ja odotti.
— Anna tänne huivi! — sanoi tyttö häneen katsomatta ja ojensi kätensä. Pyyhki kasvonsa, niisti äänekkäästi nenänsä, heitti huivin hänen polvilleen ja läksi ovea kohti. Hän yhä katsoi ja odotti. Mennessään sammutti Ljuba sähkövalon ja heti tuli niin pimeä, että hän kuuli oman hengityksensä, jota koetti pidättää. Ja ties mistä syystä istui uudelleen tuolle heikosti narisevalle sängylle.
— Mitä nyt siellä? Mitä tahdotte? — kysyi Ljuba oven läpi, aukasematta sitä, ja hänen äänensä tuntui vähän tyytymättömältä, mutta rauhalliselta.
Heti, toinen toistaan keskeyttäen helähti muutamia naisääniä. Mutta yhtäkkiä ne katkesivat ja miesääni, niin oudon arvokas, alkoi rukoilevasti pyytää.
— En minä tule.
Jälleen helähtivät naisäänet, mutta jälleen, kuten sakset leikkaavat purkautunutta silkkilankaa, puuttui puheeseen miesääni, niin vakuuttavana ja nuorteana, ja sen takana tuntuivat valkoset, lujat hampaat ja viikset. Kannukset kilahtivat selvästi, ikäänkuin puhuja olisi kumartanut. Ja omituista: Ljuba naurahti.
— Ei, ei, en tule. — Kyllä on hyvä, oikein hyvä on olla. — Kutsukoot vain Ljubovj, en tule sittenkään.
Vielä kerran koputus ovelle, naurua, kiroussanoja, kannusten kilinää, ja kaikki siirtyi ovelta ja taukosi jossain käytävän toisessa päässä. Pimeässä, käsin haparoituaan, Ljuba istuutui hänen viereensä, mutta päätään ei enää kallistanut hänen olalleen. Lyhyesti hän sitten selitti:
— Upseerit panevat toimeen tanssiaiset. Tahtovat kaikkia mukaan.
Tanssivat kotiljonkia.
— Ljuba — pyysi hän ystävällisesti — ole hyvä, sytytä lamppu. Älä suutu.
Ääneti nousi Ljuba ja kiersi nappulaa. Eikä istunut enää hänen viereensä, vaan entiseen tapaan tuolille vastapäätä sänkyä. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset, epäystävälliset, mutta ilme oli kohtelias, kuten emännällä, joka odottaa vastenmielisen, liian pitkään istuneen vieraan poislähtöä.
— Ettehän te vain ole suuttunut minuun, Ljuba?
— En. Miksi sitä olisin.
— Äsken juuri minä ihmettelin kun te niin iloisesti nauroitte. Kuinka te voitte?
Ljuba naurahti, katsomatta häneen.
— On niin hauskaa, siksi nauran. Mutta te ette voi lähteä pois nyt.
Täytyy odottaa kunnes upseerit ovat hajaantuneet. Kyllä ne pian.
— Hyvä on, kyllä minä odotan. Minä kiitän teitä Ljuba.
Tyttö taasen hymähti.
— Mistä syystä? Olettepa te kohtelias.
— Miellyttääkö se teitä?
— Ei erityisesti. Kuka te olette syntyjänne?
— Isä on lääkäri, sotilaslääkäri. Isoisä oli talonpoika. Olemme starovertsiä [uskonlahko Venäjällä].
Ljuba katsahti häneen nousevalla mielenkiinnolla.
— Vai niin! Eikä ole ristiä kaulassa.
— Ristiäkö?. — naurahti hän. Me kannamme ristin selässämme.
Tytön kasvot synkistyivät.
— Teitä nukutti. Panisitte ennemmin maata, kun näin aikaanne tuhlaatte.
— En pane maata. Minua ei nyt nukuta.
— Kuten tahdotte.
Seurasi pitkä, kiusallinen vaitiolo.
Ljuba katsoi alas ja lakkaamatta pyöritti sormusta sormessaan. Mies kiersi silmillään huonetta, tahallaan koettaen olla katsomatta tyttöön, ja pysähtyi pieneen, kesken jätettyyn konjakkilasiin. Ja yhtäkkiä tavattoman selvästi melkeinpä tuntuvasti hän kuvitteli, että kaikki oli jo tapahtunut: ja tuo keltainen pikari ja juuri se että siinä oli konjakkia, ja tyttö, joka tarkkaavaisena pyöritteli sormusta, ja hän itse — ei ollut enää se sama, vaan joku toinen, kuin jokin erityinen, omituinen ilmiö. Ja että juuri taukosi soitto, kuten nytkin, ja kuului vain hiljainen kannusten kilinä. Ikäänkuin olisi hän jo elänyt joskus ennen, mutta ei tässä talossa, vaan toisessa paikassa joka paljon muistutti tätä, ja että hän otti osaa elämään, vieläpä oli tärkeänä henkilönäkin, jonka ympärillä tapahtui jotain. Tämä outo tunne oli niin voimakas, että hän pelästyneenä ravisti päätään; pian se katosikin mutta ei kokonaan. Siitä mitä ei ollut ollut, jäi jälelle himmeä häipymätön muisto. Sitäpaitsi tapasi hän itsensä tämän omituisen yön kuluessa tuijottamassa johonkin esineeseen, tai joihinkin kasvoihin, joita koetti tarkoin painaa mieleensä, hän loihti esiin niitä menneisyyden syvästä pimeydestä, taikka jostakin olemattomasta.
Ellei olisi tiennyt varmaan, olisi hän sanonut, että oli täällä ollut ennenkin, niin tutunomaiselta ja tavalliselta tuntui tämä kaikki. Ja tämä oli vastenmielistä, sillä se vähitellen vieroitti hänet omasta itsestään ja tovereistaan ja omituisesti lähensi häntä tähän julkiseen taloon, jossa elämä on villiä ja inhoittavaa.
Vaitiolo alkoi tuntua raskaalta. Kysäsi:
— Minkätähden te ette juo?
Tyttö säpsähti:
— Kuinka?
— Joisitte vähän, Ljuba. Minkätähden te ette juo?
— En tahdo juoda yksin.
— Valitettavasti minä en juo.
— Ja minä en tahdo juoda yksin.
— Minä syön ennemmin päärynän.
— Syökää. Siksihän niitä ostettiinkin.
— Ettekö te tahdo päärynää?
Tyttö ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Mutta tuntiessaan paljailla läpikuultavan ruusunpunaisilla olkapäillään hänen katseensa, heitti hän niille harmaan kudotun huivin.
— Tuntuu vähän kylmältä, sanoi hän katkonaisesti.
— Niin tuntuu, — myönsi hänkin, vaikka pienessä huoneessa oli kuuma. Ja taaskin syntyi pitkällinen painostava vaitiolo. Salista tunkivat äänekkäät, kutsuvat tanssin sävelet.
— Siellä tanssitaan, — sanoi tyttö.
— Niin tanssitaan, — vastasi hän.
— Miksi te, Ljuba, minuun niin suutuitte… ja löitte minua?
Tyttö epäröi ja vastasi terävästi:
— Niin piti tehdä, siksi löin. Enhän tappanut, miksi sitten kysellä? —
Hän nauroi ilkeästi.
Tyttö sanoi "niin piti tehdä". Katsoi häneen suoraan mustin pyöristynein silmin, hymyili kalpeasti ja päättävästi ja puhui: "niin piti tehdä". Ja hänen leuvassaan oli kuoppa. Oli vaikeata uskoa että tämä pää — tämä vihainen kalpea pää — hetki sitten lepäsi hänen olallaan. Ja sitä hän oli hyväillyt.
— Vai sillä tavalla! — sanoi hän synkästi. Kulki jonkun kerran edestakaisin huoneessa, aina pysytellen askeleen matkan päässä tytöstä, ja kun hän istui entiselle paikalleen olivat hänen kasvonsa vieraat, synkät ja hiukan ylpeät. Vaikeni ja kohottaen kulmakarvansa katsoi kattoon, jossa leikki kirkas punareunainen pilkku. Joku ryömi, joku pieni ja musta, luultavasti myöhästynyt syksykärpänen, joka virkosi lämpimästä. Se heräsi keskellä yötä eikä luultavasti ymmärrä mitään ja pian se oli kuoleva. Hän huokasi.
Tyttö rupesi nauramaan ääneensä.
— Mikä teitä huvittaa? — äänsi hän kylmästi ja kääntyi poispäin.
— Muuten vain. Mutta te olette todellakin kirjailijan näköinen. Ettehän pane pahaksenne? Hänkin ensin säälii, vaan sitten suuttuu, kun en rukoile kumartelemalla hänelle kuin jumalankuvalle. Hän on niin arkatuntoinen. Jos hän olisi Jumala, ei hän antaisi anteeksi yhtäkään laiminlyötyä kynttilää… — tyttö nauroi.
— Mitenkä te tunnette kirjailijoita? Ettehän te lue mitään.
— Eräs käypi, — vastasi Ljuba lyhyesti.
Hän vaipui mietteisiinsä, kääntäen tyttöön liikkumattoman, raskaan, ikäänkuin liian rauhallisesti tarkastelevan katseensa. Ihmisenä, joka on viettänyt elämänsä taistelussa, tunsi hän tytössäkin kapinanhenkeä uhkuvan sielun, ja tämä kiihoitti häntä sekä pakotti tutkimaan ja arvailemaan: miksi tytön viha oli kohdistunut juuri häneen? Ja se että tyttö oli tekemisissä kirjailijain kanssa, ja luultavasti keskusteli heidän kanssaan, ja se että hän toisinaan voi käyttäytyä niin tyynesti ja niin arvokkaasti ja että hän puhui niin vihaisesti — tahtomattakin kohotti häntä ja antoi hänen lyönnilleen vakavamman ikäänkuin merkitsevämmän luonteen, kuin tavallisesti on puolihumalaisen puolialastoman langenneen naisen epähienoilla hysteerisillä vihanpurkauksilla. Alussa oli hän vain suuttunut, mutta nyt kun jo oli kulunut näin paljon aikaa, piti hän sitä loukkauksena.
— Minkätähden te löitte minua, Ljuba? Kun jotakuta lyödään vasten kasvoja, täytyy myöskin sanoa hänelle, miksi? — toisti hän entisen kysymyksensä äänellä, joka oli luja ja järkähtämätön. Itsepäisyys ja kivenkovuus ilmeni hänen ulkonevissa poskipäissään; hänen otsassaan, joka raskaana painoi silmiä.
— En tiedä, — vastasi tyttö yhtä itsepäisesti, mutta vältti hänen katsettaan.
Tyttö ei siis tahtonut vastata. Nykäytti hartioitaan ja uudelleen alkoi katsella tyttöä tuimasti ja mietti. Tällä haavaa oli hänen ajatusjuoksunsa kankea ja hidas; mutta kerran häiriytyneenä, alkoi se toimia, melkein mekaanisella voimalla ja järkähtämättömyydellä, muuttui hydraulisen painimen kaltaiseksi, joka laskeutuu hitaasti, murentaa kivet, oikasee rautatiekiskot, murskaa ihmiset, jos ne sattuvat sen alle — kylmäverisesti, hitaasti ja palauttamattomasti. Katsomatta oikealle tai vasemmalle, välinpitämättömänä viisauksille, tai viittauksille, hän antoi ajatuksensa liikkua raskaana jopa ankaranakin — siksi kunnes se leimahtaa liekkiin taikka saavuttaa sen äärimmäisen, loogillisen raja-aidan, jonka toisella puolella on tyhjyys ja salaperäisyys. Ajatustaan ei hän eroittanut itsestään, ajatteli kokonaan, koko ruumiillaankin, ja jokainen järkevä johtopäätös tuntui hänestä heti luontevalta, kuten on tavallista ainoastaan hyvin terveille, välittömille ihmisille, jotka eivät ajatuksestaan vielä ole tehneet leikkikalua.
Ja nyt jouduttuaan epäjärjestykseen, muistuttaen veturia, joka keskellä mustaa yötä on ajautunut kiskoilta ja jonkinlaisena kummituksena jatkaa hyppimistään yli kantojen ja kumpujen — hän etsi tietä, kävi miten tahansa tahtoi löytää sen. Mutta tyttö vaikeni, eikä nähtävästi ensinkään halunnut keskustella.
Ljuba! jutelkaamme rauhallisesti. Täytyyhän…
— En tahdo puhua rauhallisesti.
Taasen!
— Kuulkaa, Ljuba. Te löitte minua, enkä minä sitä jätä sikseen.
Tyttö hymähti.
— Mitäs te minulle teette? Haastatteko oikeuteen?
— En. Mutta rupean käymään luonanne, kunnes selitätte.
— Tervetuloa! Onhan emännälle tuloja.
— Tulen huomenna. Tulen…
Äkkiä, melkein samassa kun ajatteli, ettei huomenna eikä ylihuomenna hänen sovi tulla, selvisi arvoitus, hän oli melkein varma asiasta, miksi tyttö menetteli niin. Hän tuli vallan hyvälle tuulelle.
— Vai sillä lailla, siis niin! Te löitte minua siksi että minä säälin teitä, loukkasin teitä osanotollani? Niin, saattoi tuntua kömpelöltä… Todellakaan, en sitä tarkoittanut, mutta kenties se sittenkin on loukkaavaa. Tietenkin kun olette aivan samallainen ihminen kuin minäkin.
— Samallainen? — tyttö naurahti.
— Riittää jo. Antakaa kätenne, sovitaan pois. Ljuba kalpeni uudelleen lievästi.
— Te tahdotte että taaskin antaisin korvapuustin?
— Kätesi vain, toverillisesti! Toverillisesti! — huudahti hän sydämellisesti ja ties mistä syystä bassoäänellä. Mutta Ljuba nousi, ja siirryttyään vähän kauvemmaksi lausui:
— Tiedättekö mitä… Joko te olette tyhmä, taikka olette totisesti saaneet liian vähän selkäänne!
Sitte katsahti mieheen ja pyrskähti äänekkääseen nauruun:
— Kautta Jumalan olette kuin kirjailijani. Täydellisesti kirjailijani!
Kuinka en löisi teitä, rakkaani!
Nähtävästi, sana kirjailija oli hänen lempisanojaan ja antoi hän sille erityisen oman määrätyn leimansa. Nyt tyttö ei enää pitänyt häntä esineenä eikä parantumattomana hourupäänä; halveksiva ilme kasvoillaan kulki hän vapaasti huoneen poikki, sanoen välinpitämättömällä äänellä:
— No, löinkö minä kovasti sinua? Mitä siinä yhä mökötät?
Hän ei vastannut.
Minun kirjailijani sanoo, että minä lyön kipeästi. Mutta taitavatpa hänen kasvonsa olla vähän jalosukuisemmat, kuin sinun talonpoikaisnaamasi, jota saattaa lyödä kuinka paljon tahansa, ei se mitään tunne? Oh, paljon olen korvapuusteja jaellut, mutta ei ole ketään niin säälikseni käynyt kuin omaa pikku kirjailijaani. Lyö, sanoo hän, lyö, olen sen ansainnut. Juopunut, kuolainen, inhoittaa ihan lyödäkin. Senkin roisto. Mutta sinun naamaasi satutin kätenikin. Ota — suutele kipeätä paikkaa.
Hän työnsi kätensä hänen huulilleen ja alkoi uudestaan kävellä nopein askelin. Hänen mielenkiihkonsa yhä kasvoi ja väliin tuntui ikäänkuin olisi hän läähättänyt kuumuudesta, hieroi rintaansa, hengitti suu selällään ja vaistomaisesti hapuili akkunaverhoja. Ja kävellessään kaasi kaksi kertaa konjakkia ja joi. Toisella kertaa hän huomautti tytölle:
— Tehän ette tahtoneet juoda yksin?
— Ei ole tahdonlujuutta armaani — vastasi tyttö yksinkertaisesti. — Sitäpaitsi olen myrkytetty; kun olen juomatta jonkun aikaa rupeaa henkeä ahdistamaan. Siihen heitän henkenikin kerran.
Ja äkkiä, ikäänkuin nyt juuri olisi huomannut toisen, katseli hän kummastuneena ja alkoi nauraa.
— Vai et sinä vielä ole mennytkään pois. Istu vähän, istu vain, — hurja ilme silmissään heitti hän kudotun huivin pois ja uudelleen rusottivat hänen olkapäänsä ja hoikat, lempeät käsivartensa. — Miksihän minä näin kääriydyin? Onhan täällä muutenkin kuuma, ja minä tässä… Tämän tein säästääkseni häntä, kuinkas muuten, täytyyhän… Kuulkaapas, riisuisitte tekin housunne. Täällä kyllä voipi olla housuittakin. Kenties ovat alushousunne likaiset, niin annan teille omani. Kuulkaahan nyt, pankaa ne päällenne! No, rakkaani, mitäs se nyt olisi…
Tyttö nauroi niin että oli siihen läkähtyä ja pyyteli häntä ojentaen käsiään. Sitten äkkiä luisti lattialle, lankesi polvilleen ja koettaen tarttua hänen käteensä, rukoili:
— No, rakkaani, oma armahani, minä suutelen teidän kättänne!…
Hän väistyi ja murheellisena vastasi:
— Mistä syystä te minua, Ljuba? Olenko tehnyt teille jotain? Mielestäni olen käyttäytynyt hyvin teitä kohtaan… Miksi te siis minua, miksi? Olenko loukannut teitä? jos olen, antakaa anteeksi. Olenhan minä tässä, kaikissa näissä asioissa… niin kokematon.
Ravistaen halveksivasti paljaita hartioitaan, Ljuba notkeasti nousi polviltaan ja istui. Hän hengitti raskaasti.
— Siis ette pane niitä päällenne? Vahinko, olisin tahtonut nähdä.
Hän alkoi puhua jotain, hämmentyi ja jatkoi epävarmasti, sanoja venyttäen:
— Kuulkaahan, Ljuba… Tietysti minä… onhan tämä kaikki joutavaa. Ja jos te niin tahdotte, niin… voihan sammuttaa valkean. Sammuttakaa lamppu, Ljuba.
— Kuinka? — ihmetteli tyttö, heittäen silmänsä selki selälleen.
— Minä tahdon sanoa, — kiirehti hän, — että te olette nainen, ja minä!… Tietenkin olin minä väärässä… Älkää luulko että tämä on sääliä, Ljuba, ei ensinkään… Minä itsekin… Sammuttakaa tuli, Ljuba.
Levottomasti hymähtäen hän ojensi kätensä tyttöä kohti kömpelöön hyväilyyn, kuten se, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä naisen kanssa. Hän näki Ljuban suonenvetoisesti puristavan yhteen sormensa ja vievän ne leukaansa ikäänkuin olisi kokonaan tahtonut tukahuttaa suunnattoman pitkän pidätetyn hengityksen. Hänen silmänsä olivat suuret ja katseessa ilmeni kauhu, suru ja rajaton halveksiminen.
— Mikä teitä vaivaa, Ljuba? — kysyi hän peräytyen. Ja kylmällä kauhulla, melkein hiljaa, lausui tyttö, sormet yhä puristuksissa.
— Oh, sinä konna! Jumalani, mimmoinen konna sinä olet!
Ja purppuranpunaisena häpeästä, hyljättynä, loukkautuneena siitä, että itse oli itseään loukannut, hän polki jalkaansa ja heitti noihin surunvoittoisiin kauhistuksesta pyöreiksi käyneisiin silmiin, lyhyet raa’at sanat:
— Prostitueerattu! Lutka! Ole vaiti!
Tyttö vain hitaasti heilutti päätään ja toisteli:
— Jumalani! Jumalani, mimmoinen roisto sinä olet!
— Ole vaiti, lutka! olet humalassa. Olet kadottanut järkesi. Taidat luulla että tarvitsen sinun saastaista ruumistasi. Taidat luulla että olen säästänyt itseäni sinun kaltaisellesi. Julkea, lyödä sinua pitäisi! — hän huitasi kädellään antaakseen korvapuustin, vaan ei lyönyt kuitenkaan.
— Jumalani! Jumalani!
— Ja näitä vielä säälitään! Hävittää ne pitäisi nämä viettelijät. Ja myöskin ne, jotka teidän kanssanne ovat, koko roska… Ja minusta sinä uskalsit ajatella, minusta! — hän puristi tytön kädet lujasti yhteen ja heitti hänet tuolille.
— Kyllä olet hyvä! Totisesti? Olet hyvä? — nauroi tyttö riemuissaan, ikäänkuin olisi rajattomasti iloinnut.
— Hyvä olenkin! Rehellinen koko elämäni! Puhdas! Mutta sinä. Mikä sinä olet, onneton narttu?
— Kyllä olet hyvä! — jutteli tyttö riemuisasti.
— Niin olenkin. Ylihuomenna menen kuolemaan ihmisten edestä, vaan sinä — niin sinä? Sinä sitten nukut pyövelieni kanssa. Kutsu tänne upseerisi. Heitän sinut heidän jalkoihinsa: ottakaa raatonne. Kutsu!
Ljuba nousi hitaasti. Ja kun hän, raivostuneen ylpeänä, sieramet selällään, katsoi tyttöön, kohtasi hän yhtä ylpeän ja vielä halveksivamman katseen. Kuvastuipa säälikin naisen ylpeissä silmissä. Hän oli kuin ihmeen kautta yhtäkkiä noussut näkymättömälle valtaistuimelle ja sieltä kylmäverisen ankarana katseli jotain pientä, piipittävää ja säälittävää olentoa, joka makasi hänen jaloissaan. Ei nauranut hän enää, eikä liikutuksesta näkynyt jälkiäkään, ja silmä vaistomaisesti etsi portaita, joilla tyttö seisoi — niin osasi tämä nainen katsoa korkeudesta alas.
— Mitä sinä nyt? — kysyi mies peräytymättä, yhä raivoissaan, mutta oli jo altis tuon rauhallisen, halveksivan katseen vaikutukselle.
Ja ankarasti, äänessä vihamielinen varmuus, jonka takana tuntui piilevän miljoonia murtuneita ihmiskohtaloita, kokonaiset meret kyyneleitä, ja tulinen katkeamaton taistelu oikeuksien puolesta, — kysyi tyttö:
— Onko sinulla oikeutta olla hyvä, kun minä olen huono.
— Kuinka? — ei ymmärtänyt hän heti, äkkiä kauhistuen kuilua, joka aivan hänen jalkainsa juuressa aukasi mustan kitansa.
— Olen kauvan sinua odottanut.
— Sinä minua odottanut?
— Niin. Hyvää olen odottanut. Viisi vuotta olen odottanut, kenties enemmänkin. Kaikki ne, jotka tähän asti ovat käyneet, ovat valittaneet että he ovat konnia. Sitä he kyllä ovatkin. Kirjailijani sanoi ensin olevansa hyvä, mutta tunnusti viimein että hänkin on huono. Heitä minä en tarvitse.
— Mitä sinä sitten tarvitset?
— Sinua minä tarvitsen, rakkaani. Sinua. Juuri tuollaista, — rauhallisesti tarkasti tyttö hänet kiireestä kantapäähän ja vakuuttavasti nyökäytti kalpeaa päätään. — Niin juuri. Kiitos, että tulit.
Häntä, joka ei pelännyt mitään, alkoi kauhistuttaa.
— Mitä sinä tahdot? toisti hän peräytyen.
— Piti lyödä hyvää, rakkaani, todellisesti hyvää. Niitä sylkisuita ei edes kannata lyödäkään-, kätensä siinä vain likaa. No, minä löin, nyt sopii suudella omaa kättänsä. Armas käsi, annoit hyvälle korvapuustin!
Tyttö naurahti ja todellakin silitti sekä kolmesti suuteli oikeaa kättään. Hän katsoi tyttöön kauhuissaan, ja hänen hitaat ajatuksensa kulkivat nyt rajun nopeasti; ja jo lähestyi kuin synkkä pilvi, se kauhea, joka oli kuin kuolema, jota ei voi välttää.
— Mitä sinä sanoit?… Mitä sanoit?
— Minä sanoin: on häpeä olla hyvä. Etkö sinä ole sitä tiennyt?
– En ole tiennyt — mumisi hän, äkkiä vaipuen ajatuksiinsa ja ikäänkuin unohtaen tytön läsnäolon. Istuutui.
— Tiedä siis nyt. Puhui tyttö rauhallisesti, ja ainoastaan siitä miten rinta paidan alla kohosi ja laski voi huomata että hänen sisällään raivosi myrsky, kaikui pidätetty tuhatääninen huuto.
— No, tiedätkö nyt?
— Mitenkä? — heräsi hän.
— Tiedätkö nyt, sanon minä?
— Odota!
– Odotan, rakkaani. Viisi vuotta olen odottanut, ja ettenkö nyt viittä minuuttia odottaisi!
Tyttö laskeusihe tuolille, ja ikäänkuin aavistus jostain odottamattomasta ilosta olisi vallannut hänet, alkoi hän väännellä paljaita käsiään ja peitti silmänsä:
— Voi sinä minun armaani, oma rakkahani!…
— Sinä sanoit: on häpeä olla hyvä?
— Niin, rakkaani, se on häpeä.
— Tämä on siis!… — hän pysähtyi kauhistuksesta.
— Siinäpä se onkin. Pelästyit? Ei tee mitään. Ensin vain peloittaa.
— Ja sitten?
— Kun jäät kanssani, niin saat tietää.
Hän ei ymmärtänyt.
— Kuinka jään?
Nyt kummastui tyttö vuorostaan:
— Voitko sinä nyt tämän jälkeen minnekään mennä? Varo, rakkaani, ettet petä. Ethän sinä ole konna, kuten ne toiset. Kun olet hyvä — niin jäät, et mene minnekään. Enhän suotta sinua odottanut.
— Sinä olet järkesi menettänyt! — sanoi mies äkäisesti. Tyttö katsoi häneen ankarasti, uhkasipa vielä sormellakin.
— Ei ole oikein. Älä puhu niin. Kun kerran on tullut luoksesi totuus,
niin kumarra sille syvään äläkä sano: olet järkesi menettänyt.
Kirjailijani sanoo: olet järkesi menettänyt, siksipä hän onkin konna.
Pysy sinä vain rehellisenä.
— Mutta jollen jääkään? naurahti hän synkästi, huulet vaaleina.
— Kyllä jäät! — sanoi tyttö varmasti. — Minnekä sinä nyt menisit? Et voi minnekään mennä. Sinä olet rehellinen. Sen huomasin jo silloin kun suutelit kättäni. Tyhmyri on, ajattelin, mutta rehellinen. Ethän loukkaannu siitä, että pidin sinua tyhmänä? Olet itse siihen syypää. Minkätähden tarjosit minulle viattomuuttasi? Ajattelit kai: annan tuolle viattomuuteni, niin hän jättää minut. Voi, tyhmyriä, sinua! Ensin minä ihan loukkaannuin ja ajattelin: mitä tämä nyt on, eihän tuo pidä ihmisenäkään, vaan sitten huomasin, että se johtui siitä sinun hyvyydestäsi. Ei rakkaani, se keino ei tepsi.
— Ei tepsi?
— E-i-i rakkaani, — venytti tyttö, — et joutunut tyhmän kanssa tekemisiin. Kyllä olen tarpeekseni kauppiaita katsellut. Tämä kokoaa miljoonat, antaa kirkolle ruplan, ja luulee että nyt on kaikki hyvin. Ei, rakkaani, rakenna minulle koko kirkko. Anna minulle mitä sinulla on kalleinta, nimittäin viattomuutesi! Kenties annat viattomuutesikin vain siksi että se on käynyt tarpeettomaksi, on ruvennut homehtumaan. Onko sinulla morsianta?
— Ei ole.
— Mutta jos olisi ja jos hän odottaisi sinua huomenna kera kukkaisten ja suutelojen, rakastavana — antaisitko sittenkin puhtautesi?
— En tiedä, sanoi hän miettiväisenä.
— Siinäpä se onkin. Olisit sanonut: ota ennen elämäni, mutta jätä kunniani! Mikä huokeampi, sen tietenkin annat. Ei, vaan anna sinä minulle kallein, anna se mitä ilman et itse voi elää!
— Miksi minä antaisin, miksi?
— Kuinka miksi? Ainoastaan siksi ettei tarvitseisi hävetä.
— Ljuba! — huudahti hän ihmeissään: kuulehan, sinähän olet itsekin…
— Hyvä, tahdot sinä sanoa? On se ennenkin kuultu. Kirjailijaltani olen tuon monasti kuullut. Yhtäkaikki rakkaani, se ei ole totta. Olen onnettomin ilotyttö.
— En jää! — huusi hän läpi hampaittensa.
— Älä huuda, rakkaani. Huutamalla et voi muuttaa totuutta. Totuus on kuin kuolema — kun tulee ota vastaan, oli minkälainen hyvänsä. Vaikeata on totuuden kohtaaminen, rakkaani, tiedän sen itsestäni, — ja kuiskaamalla, häntä suoraan silmiin katsoen, hän lisäsi:
— Jumalahan on myöskin hyvä!
— Entä sitten?
— Ei mitään… Koeta ymmärtää, minä en puhu mitään. Mutta siitä on jo viisi vuotta kun viimeksi kirkossa kävin. Se on totuus se!
Totuus — mikä totuus? Mikä uusi tuntematon kauhu tämä vielä on, jota hän ei ollut tuntenut kohdatessaan kuoleman kasvoista kasvoihin, eikä keskellä elämääkään. Totuus!
Siinä istui hän, joka ei tiennyt muuta kuin kyllä ja ei, käsivarsiin nojaten ja hitaasti liikutellen silmiään, ikäänkuin elämänsä toisesta päästä toiseen. Ja hajosi elämä, kuten huonosti liimattu lukittu laatikko, joka on joutunut syksyiseen sateeseen, eikä sen pirstaleista voinut hän löytää sielunsa äskeistä ihanan kokonaista, puhdasta rauhaa. Hänen mieleensä muistuivat rakkaat läheiset ihmiset, joitten kanssa oli elänyt koko elämänsä ja tehnyt työtä ilon sekä surun vallitessa. Nyt ne tuntuivat hänestä vierailta, heidän elämänsä käsittämättömältä ja työnsä mielettömältä. Ikäänkuin joku olisi äkkiä ottanut hänen sielunsa voimakkaisiin käsiinsä, ja taittanut sen polviinsa kuin kepin, ja heittänyt palaset kauvaksi. Ainoastaan muutaman tunnin oli hän ollut täällä, ainoastaan joku tunti sitten tullut sieltä — mutta tuntui siltä kuin olisi koko elämänsä viettänyt täällä, vastapäätä tätä puolialastonta naista, kuunnellen etäistä soittoa ja kannusten kilinää ja niinkuin ei välillä olisi missään muualla käynyt. Eikä hän tiedä onko korkealla vaiko matalalla — tietää vain että hän vastustaa, intohimoisesti vastustaa kaikkea sitä mikä vielä tänään päivällä muodosti koko hänen elämänsä ja täytti koko hänen sielunsa. On häpeällistä olla hyvä…
Muisti kirjat, joiden mukaan oli opetellut elämään, ja hymähti katkerasti. Kirjat! Tuossa on kirja — istuu paljain käsivarsin, ummistetuin silmin, autuaallinen ilme kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan, ja odottaa kärsivällisesti. On häpeällistä olla hyvä…
Ja yhtäkkiä tuntien surua, kauhua, sietämätöntä tuskaa, huomasi hän että se elämä oli lopussa ainiaaksi, — ettei hän voisi enää olla hyvä. Oli elänyt ainoastaan siitä että oli hyvä, väin siitä oli iloinnut, se oli kuolemaankin rohkaissut — ja nyt sitä ei ole, ei ole mitään. Pimeyttä. Jääpikö hän tänne, vai palaako hän takaisin toveriensa luokse — eihän hänellä enää ollut tovereita. Miksi tuli hän tähän kirottuun taloon! Olisi ennemmin jäänyt kadulle, olisi antautunut urkkijain käsiin, olisi mennyt vankilaan — vankilahan ei ole mitään, siellä ei tarvitse hävetä sitä että on hyvä! Mutta nyt — vankilaankin on liian myöhäistä.
— Itketkö sinä? — kysyi tyttö levottomasti.
— En! — vastasi hän vihaisesti. — Minä en itke koskaan.
— Eikä tarvitsekaan, rakkaani. Me naiset kyllä saamme itkeä, mutta te ette saa. Jos tekin rupeatte itkemään, kuka sitten vastaa Jumalan edessä?
Onhan tuo meikäläisiä; ihan omia.
— Ljuba, — huudahti hän murheisena; — mitä pitää minun tehdä?
— Jää kanssani! Jää minun kanssani — sinähän olet nyt minun.
— Ja ne toiset?
Tyttö kävi synkäksi.
— Mitkä toiset?
— Ne ihmiset, ihmiset! huusi hän kuin mielipuoli — ihmiset, joiden eteen olen työtä tehnyt! Enhän itseäni varten, ei totisesti, en omaksi huvikseni kantanut kaikkea sitä — enkä kuolemaan valmistautunut!
— Älä puhu minulle ihmisistä! sanoi tyttö ja hänen huulensa vavahtelivat. — On parasta ettet puhu minulle ihmisistä, muuten annan toisen korvapuustin, kuuletko!
— Mitä tarkoitat? — ihmetteli hän.
— Rakkaani, säästä itseäsi! Piilouduit ihmisten tähden, johan siinä kylliksi. Älä pakene totuutta, siltä et voi minnekään piiloutua. Ja jos ihmisiä rakastat, säälit meitäkin raukkoja — ota minut. Sillä, rakkaani, — minä sinut kyllä otan.