V
Päivä oli jo valjennut, ja talossa oli hiljaista, kuten jokaisessa semmoisessa, kun poliisivoima saapui. Monipuolisen arvelun ja harkinnan jälkeen, häiriön ja edesvastuun pelosta, lähetettiin Markusha poliisiasemalle, mukanaan seikkaperäinen kertomus salaperäisestä vieraasta, sekä hänen revolverinsa ja varapatruunat. Siellä heti arvattiin kuka se oli. Kolme päivää olivat poliisit uneksineet hänestä ja vainusivat että hän oli täällä lähitienoilla. Viimeiset jäljet katosivat juuri ———katujen kulmauksessa. Kerran jo määrättiin kaikki ilopaikat tarkastettaviksi, vaan silloin joku keksi uuden valheellisen tien, jonne etsijät lähtivätkin, unohtaen talot kokonaan.
Puhelin soi levottomasti. Puolen tunnin kuluttua, lokakuun viileässä aamussa, autioita katuja äänettömänä kulki suuri joukko poliiseja ja urkkijoita. Ensimäisenä, koko ruumiillaan tuntien arvonsa, astui poliisipäällikkö, pitkä vanhanpuoleinen mies, leveässä univormussa, joka sopi hänelle kuin säkki. Hän haukotteli niin että hänen punainen riippuva nenänsä katosi harmahtaviin viiksiin. Ja rauhattomana ajatteli hän, että olisi pitänyt odottaa sotamiehiä, että on mieletöntä lähteä kohtaamaan sellaista miestä ilman sotilaita, mukanaan unisia kömpelöjä poliiseja, jotka eivät osaa ampua. Ajatuksissaan ehti hän jo useamman kerran nimittää itseään "velvollisuuden uhriksi" ja samalla haukotteli pitkään joka kerta.
Tämä vanha poliisipäällikkö oli aina hieman humalassa. Hänen piirissään olevat huonomaineiset talot, joista hänkin turmelusta haki, maksoivat hänelle suuria summia olemassaolostaan; hän ei ensinkään tahtonut kuolla. Kun hänet tänään nostettiin vuoteesta, piteli hän kauvan aikaa revolveria vuorotellen toisessa ja toisessa hikisessä kädessään, ja vaikka aika olikin täpärällä, hän tiesi mistä syystä käski harjata takkinsa, ikäänkuin olisi lähtenyt tarkastusmatkalle. Eilen vielä poliisiasemalla, kun tuli puhe hänestä, josta koko poliisikunta uneksi, oli poliisipäällikkö juopuneen kyynillisyydellä kutsunut häntä sankariksi ja itseään vanhaksi koniksi. Ja kun apulaiset nauroivat vakuutti hän vakavana että tällaisia sankareita tarvitaan, vaikkapa sitten olisikin vain hirsipuuhun.
Hirttäminen on mieluista sekä hänelle että minulle. Hänelle siksi että menee suoraan taivaanvaltakuntaan ja minulle siksi että saan vakuutuksen siitä että vieläkin on urhoollisia ihmisiä. Mitä siinä irvistätte — totta se on!
Hän nauroi itsekin puheilleen, sillä hän oli jo ammoin unohtanut milloin hänen sanansa olivat totta, milloin valetta. Mutta tänä lokakuun aamuna, kulkien pitkin kolkkoja katuja tunsi hän selvään että eilinen oli valetta ja että hän itse oli roisto; eiliset poikamaiset sanansa hävettivät häntä.
— Sankari! Kuinkas muuten! Jumalani, jos se — sopersi poliisipäällikkö rukouksessa — jos se vain liikahtaa, tapan kuin koiran. Jumalani!
— Ja alkoi ajatella miksi häntä itseään, vanhaa miestä halutti elää? Ja äkkiä keksi: se on siksi että kadut ovat härmäiset. Kääntyi taakseen ja ärjäsi:
— Yhtä jalkaa! Astuvat kuin lampaat… p… p…
Tuuli puhalsi nutun alle, takki oli leveä ja koko ruumis kellui vaatteissa kuin keltuainen munassa — ikäänkuin olisi hän laihtunut yhtäkkiä. Huolimatta kylmyydestä olivat kämmenet hikiset.
Piirittivät talon ikäänkuin olisi ollut koko komppania vihollisia, eikä vain yksi ainoa, joka oli otettava. Varpaillaan hiljaa hiipivät he sen julman oven taakse. Kuului melua, koputuksia, raukkamaisia uhkauksia ampua oven läpi. Ja kun he ryntäsivät sisään, täyttäen pienen huoneen saappailla, takeilla ja pyssyillä näkivät he hänen istuvan sängyssä pelkässä paidassa, paljaat karvaiset jalat maassa. Hän istui ja vaikeni. Ei ollut pommia eikä muutakaan peloittavaa. Oli vain tavallinen ilotytön huone, joka näyttää likaiselta ja inhoittavalta aamun valossa, huiskin haiskin heitetyitä vaatteita, portterilla tahrittu pöytä ja leveä painunut sänky, jolla istui lyhyttukkainen mies ja vaikeni.
— Kädet ylös! — huusi toisten takaa poliisipäällikkö ja puristi lujemmin revolveria hikisessä kädessään.
Mutta hän ei nostanut käsiään, eikä vastannut.
— Eihän täällä ole mitään! Minähän vein revolverin pois. Hyvä Jumala! — huusi Ljuba, pelosta hammasta purren. Tyttö oli pelkässä rypistyneessä paidassa. Hänen vaatteensa tarkastettiin, sänky pengottiin, nurkat nuuskittiin, kurkistettiin piironkiin, eikä löydetty mitään.
— Minähän vein pois revolverin! — intti Ljuba itsepintaisesti.
— Suu kiinni, Ljubka! — kiljasi päällikkö. Hän tunsi hyvin tytön, oli pari, kolme yötä viettänyt tämän seurassa, ja nytkin uskoi hänen puhuvan totta, mutta niin odottamaton oli tämä onnellinen loppu, että ilosta teki mieli huutaa, jaella käskyjä, näyttää valtaansa.
— Nimenne?
— En sano. Enkä ylipäänsä vastaa mihinkään kysymykseen,
— Tietenkin, tietenkin! — vastasi päällikkö pilkallisesti, mutta äskeinen rohkeutensa alkoi kadota. Sitten katsahti hänen paljaihin, karvaisiin jalkoihinsa, nurkassa vapisevaan tyttöön, ja äkkiä valtasi hänet epäilys.
— Mutta onkohan tämä se oikea? — sopotti hän urkkijalle syrjempänä. —
Tuntuu kuin?…
Urkkija, joka tarkkaavasti tutki hänen kasvojaan, nyökäytti vakuuttavasti päätään:
— Sama on. On vain ajanut partansa. Poskipäistä voipi hänet tuntea.
— Poskipäät ovat kuin ryövärillä konsanaan, se on tosi…
— Ja katsokaa silmiä. Silmistä tunnen hänet tuhansien joukosta..
— Silmät, niin… Näytähän valokuvaa.
Kauvan tarkasti hän himmeätä varjostamatonta valokuvaa. Siinä oli hyvin kaunis, erityisen puhtaan näköinen nuorukainen, jolla oli muhkea parta. Katse kenties oli sama, mutta ei synkkä, vaan hyvin rauhallinen ja kirkas. Poskipäät eivät ensinkään pistäneet esiin.
— Näetkö: poskipäitä ei näy.
— Nehän ovat parran peitossa. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo…
— Niinpä niinkin, mutta sittenkin… Mahtaakohan sillä olla joskus juomapuuska?
Pitkä, laiha keltanaamainen urkkija, joka itse hyvin usein juopotteli, hymähti suosiollisesti:
— Eihän niillä ole juomahimoa.
— Tiedän minäkin sen. Mutta sittenkin… Kuulkaapas, — lähestyi päällikkö: — olitteko te osallisena ———— murhassa? — kunnioittavasti lausui hän hyvin ylhäisen tunnetun nimen.
Mutta hän vain istui ja hymyili. Hitaasti hän keikutti jalkaansa.
— Teitä puhutellaan!…
— Jättäkää hänet. Hänhän ei rupea vastaamaan. Odottakaamme prokuraattoria. Hän kyllä pakottaa puhumaan!
Poliisipäällikkö naurahti, mutta mieleltään kävi hän yhä raskaammaksi.
— Ljubka hoi! — huusi hän: — minkä tähden et heti ilmoittanut kuka huoneessasi oli?
— Minähän…
Päällikkö löi kahdesti tyttöä poskelle, ensin toiselle sitte toiselle.
— Siinä sait! Kyllä minä teille näytän!
Hänen päänsä kohosi ja jalkakin lakkasi heilumasta.
— Tämä ei miellyttänyt teitä nuori mies? — päällikkö yhä enemmän ja enemmän halveksi häntä. — Minkä sille nyt voi! Te olette tätä lutkaa suudelleet, ja me…
Päällikkö naurahti ja koko poliisivoima kainosti hymyili. Ja ihmeellisintä oli että itse Ljubakin nauroi. Tyttö katsoi lempeästi vanhaan poliisipäällikköön, ikäänkuin olisi nauttinut hänen leikillisyydestään ja hyvästä tuulestaan. Siitä saakka kun poliisit saapuivat ei tyttö kertaakaan ollut katsahtanut häneen ja lapsellisen avomielisesti ilmaisi heille kaikki mitä tiesi hänestä. Hän näki ja kuuli tämän kaiken ja vaikeni ja hymyili omituisen pilkallista hymyä, aivan kuin jos metsässä vanha harmaa, maahan vajonnut kivi olisi alkanut hymyillä. Ovella jo tungeskeli puolialastomia naisia. Joukossa oli niitäkin, jotka illalla olivat istuneet heidän seurassaan. Mutta he katselivat kylmäverisinä, tylsin uteliain katsein, kuin olisivat ensi kerran nähneet hänet; selvästi huomasi etteivät he mitään muistaneet eilisestä. Pian heidät ajettiin pois.
— Ei ole luvallista, hyvä herrasväki, — puheli päällikkö laiskasti uteliaalle joukolle. Katsojat tulivat aivan lähelle, tarkastivat hänet kiireestä kantapäähän, vilkasivat Ljubaan ja ujostelematta tekivät huomautuksia.
— Kylläpä on hyvä! — sanoi nuori upseeri, se joka oli kutsunut kaikkia kotiljonkia tanssimaan. Hänellä oli todellakin ihanat valkoiset hampaat, tuuheat viikset ja lempeät silmät pitkine tyttömäisine silmäripsineen. Vangittua katseli upseeri säälin sekaisella inholla ja rypisti naamansa ikäänkuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. — Kuinkas te nyt noin hullusti herraseni, ai-ai-ai! — pudisti hän päätään ja rypisti nenäänsä.
— Siis, herra vallankumouksellinen, ette ole parempi meitä syntisiä.
Liha on siis teissäkin heikko? — nauroi toinen, vähän vanhempi.
— Minkätähden annoitte pois revolverinne? Voisitte edes ampua. Voin ymmärtää, että te jouduitte tänne, sellaistahan sattuu jokaiselle, mutta miksi annoitte pois revolverinne? Sehän on väärin tovereita kohtaan! — tulisesti puheli nuori upseeri vanhemmalle ja selitti: tiedättekö, Knorre, hänellä oli browninki, jossa oli kolme patruunaa, ajatelkaahan! Voi, kuinka rumaa.
Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa. Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt pilkallisesti.
— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin asetukset.
Mutta yhtä vapaasti tuli yhä toisia upseereita ja yhtä vapaasti he vaihtoivat ajatuksiaan. Yksi, nähtävästi päällikön tuttu, tervehti tätä kädestä. Ja Ljubakin keikaili upseereille.
— Ajatelkaahan, browninki, kolme patruunaa, ja hän tyhmyri itse antoi ne pois, — kertoi nuori. — En voi käsittää!
— Etkä sinä Misha, sitä koskaan ymmärräkään.
— Eiväthän he ole pelkureita!
— Sinä, Misha olet idealisti, maito ei ole vielä huuliltasi ehtinyt kuivaa…
— Simson ja Delila! — sanoi pilkallisesti pienenläntä honottava upseeri, jolla oli puoleksi sisäänpainunut nenä ja harvat viikset.
Poliisipäällikkö, joka oli hyväntahtoisesti hymyillyt, astui äkkiä hänen luokseen ja koettaen ruumiillaan suojata häntä, alkoi puhua kuiskaamalla, hurjasti silmiään pyörittäen:
— Hävettää!… Panisitte housut jalkaanne! Upseerit!… Hävettää… Olette tekin sankari… rupesitte tytön kanssa, lutkan kanssa… Mitä toverisi sanovat? Voi, sinua konnaa…
Kurottaen paljaan kaulansa, kuunteli häntä Ljuba. Ja siinä seisoivat toinen toisensa vieressä nämä kolme totuutta, kolme erilaista elämäntotuutta: vanha, juoppo, lahjoja rakastava virkamies, joka luuli itseään sankariksi, irstas nainen, jonka sydämeen oli jo heitetty uuden elämän ja itsekieltäymyksen siemeniä, — sekä hän. Poliisipäällikön sanoista hän hieman kalpeni ja aikoi jotain sanoa, mutta sensijaan hymähti ja uudelleen alkoi rauhallisesti heiluttaa karvaista jalkaansa.
Vähitellen upseerit hajaantuivat, poliisit tottuivat ympäristöön, kahteen puolialastomaan ihmiseen, ja seisoivat unisina muistuttaen kaikkia muita vahteja, joitten kasvot ajattelemisen puute tekee aivan samannäköisiksi. Pannen kädet pöydälle päällikkö suruissaan mietti sitä, että tänään ei enää saa nukahtaa, että täytyy mennä hoitamaan virkaansa. Ajatteli jotain muutakin, vielä ikävämpää, vielä surullisempaa.
— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.
— Et.
— Minun on kylmä.
— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.
— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.
Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvansa, ja tyttö toisti:
— Rakas! Oma rakkaani!…
Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä, tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin, täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.
— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!
— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!
Tyttö hypähti pystyyn.
— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki yhteensä!
— Hän on konna!
— Itse olet konna!
— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!
— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin käsissä. — Miksi et tuonut pommia… Kyllä me olisimme heidät… me olisimme… heidät kaikki…
— Tuki hänen suunsa!
Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.
Polisipäällikkö korjasi takkiaan.