XII
Jefim oli ollut poissa tasan vuoden. Kun hän palasi kotiin, oli taas kevät.
Hän tuli kotiin iltapäivällä. Poika ei ollut kotona: hän istui kapakassa. Kun hän vihdoin palasi kotiin vähän päissään, alkoi Jefim tiedustella häneltä kotiasioita. Jefim huomasi heti, että poika oli hoitanut huonosti taloutta: rahat hän oli hävittänyt ja kaikki toimet laiminlyönyt. Kun isä nuhteli häntä, tuli poika röyhkeäksi.
— Olisit itse hoitanut asiat, virkkoi poika. — Mutta sinä läksit maita kiertämään ja otit mukaasi kaikki rahat. Minunko niistä on tehtävä tiliä!
Vanhus vihastui ja antoi pojalleen selkäsaunan.
Seuraavana aamuna Jefim Tarasytš meni kylänvanhimman luo puhelemaan pojastaan. Kulkiessaan Jelisein talon ohitse hän näki Jelisein vaimon seisovan portailla. Tämä tervehti häntä virkkaen:
— Hyvää päivää, naapuri! Hyvin on tainnut matka mennä?
Jefim Tarasytš pysähtyi ja sanoi:
— Matkani meni. Jumalan kiitos, onnellisesti; sinun ukostasi vain eksyin matkalla, mutta hän kuuluu tulleen kotiin.
Muori oli hyvin puhelias ja alkoi kertoa:
— Hän on jo aikoja sitten palannut, hyvä mies. Taisi tulla siinä kohta Marian päivän jälkeen. Me tulimme iloisiksi, kun Jumala toimitti hänet jälleen kotiin; meillä oli niin ikävä, kun hän oli poissa. Ei hänestä tosin enää paljon työhön ole, parhain ikä on jo ohi. Mutta talon pää hän yhä on, meidän on nyt taas paljon hupaisampaa. Poikakin tuli, niin iloiseksi. Isän poissa ollessa, sanoi hän, tuntuu elämä samalta kuin silmät vailla valoa. Kun hän ei ole kotona, ei elämä ole meille mikään ilo, ystäväiseni, niin me rakastamme häntä ja olemme häneen kiintyneet.
— No, onko hän nyt kotona?
— Kotona on, mehiläistarhassa parvea korjaamassa. Mehiläiset menestyvät nykyjään hyvin, sanoo hän. Niin kuuluvat höystyvän, ettei ukko ole semmoista ennen nähnyt. Jumala ei varmaankaan katso ensinkään syntejämme, kun niin on armollinen, sanoo hän. Käy häntä katsomaan, ystävä; jo nyt ukko tuleekin iloiseksi!
Jefim astuu pihamaan poikki mehiläistarhaan Jelisein luo. Hän tulee tarhaan ja näkee Jelisein seisovan koivun suojassa verkotta ja käsineittä, harmaa kauhtana yllään, käsivarret levitettyinä, ja katsovan ylöspäin kalju päälaki hohtaen. Aivan samalla tavalla hän oli seisonut Jerusalemissa Vapahtajan haudalla; ja samoin kuin Jerusalemissa valo loisti häneen, paistoi nyt aurinko koivun lehvistön lävitse; hänen päänsä yllä liitelee kultaisia mehiläisiä, muodostaen kultaseppeleen, eivätkä ne pistä häntä.
Jefim jää seisomaan.
Jelisein muori huusi miehelleen:
— Naapuri on tullut sinua katsomaan!
Jelisei katsoi ympärilleen, ilostui kovin ja meni Jefimiä kohti.
Kulkiessaan hän otti varovasti parrastaan muutamia mehiläisiä.
— Jumalan rauha, Jefim! Jumalan rauha, ystävä, miten kävi matka?
— Jalat tekivät matkan; toin sinulle myös vettä Jordanista. Mutta lienevätkö vaivani olleet Herralle otolliset.
Jefim vaikeni hetkiseksi, sitten hän sanoi:
— Jalkani olivat Jerusalemissa, mutta oliko minun sieluni myöskin, vai jonkun muun.
— Anna Jumalan päättää, Jefim, anna Jumalan päättää.
— Kotimatkalla poikkesin mökkiin, jossa eksyin sinusta menomatkalla..
Jelisei säikähti ja keskeytti Jefimin:
— Anna Jumalan päättää, ystävä, anna Jumalan päättää. Käyhän tupaan, niin kestitsen hunajalla.
Jelisei sekoitti pois koko jutun ja alkoi jutella kotiasioista.
Jefim huokasi eikä enää puhunut vähävenäläisen mökin väestä eikä myöskään siitä, että oli nähnyt Jelisein Jerusalemissa. Ja hän käsitti, että Jumala on määrännyt jokaiselle ihmiselle veron, jota meidän on kuolemaamme asti suoritettava rakkaudella ja hyvillä töillä.