I LUKU.
Antiokiassa.
Heinäkuussa vuonna 23 j.Kr. olemme Antiokiassa, joka siihen aikaan oli itämaiden kuningatar ja Rooman jälkeen maailman mahtavin, vaikk'ei väkirikkain kaupunki.
Tavallisesti luullaan, että sen ajan siveettömyys ja tuhlaus olivat alkuisin Roomasta ja sieltä levisivät yli koko keisarikunnan ja että suuret kaupungit ainoastaan matkivat sen esimerkkiä. Vaan tätä sopii kuitenkin epäillä. Valloituksista johtuva vaikutus näyttää yleensä kovasti koskeneen voittajan siveyteen. Kreikassa ja Egyptissä oli paljo turmiollisia lähteitä, ja jokainen tämän aineen tutkija tulee helposti vakuutetuksi, että tapoja turmeleva tulva juoksi idästä länteen päin ja että suuri Antiokian kaupunki, Assyrian vallan ja komeuden mitä vanhin pääpaikka, oli tuon tuhoa levittävän tulvan paras lähde.
Kuormalaiva laski meren siniselältä Orontes-jokeen. Oli aamupuoli päivästä. Kuumuus oli paahtava, mutta kaikki, joilla oli oikeutta, oleskelivat kannella, muiden muassa myöskin Ben-Hur.
Nämä viisi vuotta olivat kehittäneet nuoren juutalaisen täydeksi mieheksi. Vaikka valkoinen liinapuku, joka hänellä oli yllä, osaksi kätki hänen vartalonsa, näytti se tavattoman miellyttävältä.
Hän oli jo toista tuntia istunut purjeen varjossa, ja monta matkustajaa, hänen kansalaistansa, oli turhaan koettanut alottaa puhelua hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiin lyhyesti, vaikkakin arvokkaan kohteliaasti, ja latinaksi. Hänen puhdas kielensä, sivistynyt käytöksensä ja umpimielisyytensä vain sitä enemmän kiihottivat heidän uteliaisuuttaan. Hänen käytöksensä oli levollinen ja miellyttävä kuin ylimyksellä ainakin, mutta jotkut hänen ruumiinsa ominaisuudet tuntuivat olevan siihen nähden ristiriidassa. Niinpä esimerkiksi hänen käsivartensa olivat suhteettoman pitkät, ja kun hän, pysyäkseen tasapainossa laivan heiluessa, otti kiinni jostakin esineestä, niin hänen käsiensä suuruus ja väkevyys heti pisti silmään. Arvailtiin, kuka ja mikä miehiänsä hän oli, ja hartaasti haluttiin oppia tuntemaan hänen elämänsä yksityiskohtia. Tai toisin sanoen, hänen ulkomuotonsa näytti, ettei hänen elämänsä historia ollut mikään tavallinen.
Laiva oli matkallaan poikennut Kypron satamaan, ja sieltä oli matkustajaksi tullut eräs näöltään hyvin kunnianarvoinen hebrealainen. Ben-Hur teki hänelle pari kysymystä. Vastaukset herättivät hänessä luottamusta, ja viimein alkoi heidän keskensä pitempi puhelu.
Laivan saapuessa Oronteen lahteen saapui sinne kaksi muutakin laivaa, jotka jo oli nähty ulkona merellä, ja laski yht'aikaa jokeen, nostaen kumpikin koko joukon pieniä vaaleankeltaisia lippuja. Koetettiin arvata kuka minnekin päin näiden lippujen merkitystä. Viimein joku matkustaja kääntyi hebrealaisvanhuksen puoleen pyytäen selitystä.
"Kyllä tiedän noiden lippujen merkityksen", hän vastasi; "ne eivät ilmaise mitään kansallisuutta, vaan ovat ainoastaan omistajan merkkejä."
"Onko hänellä monta laivaa?"
"On."
"Tunnetko sinä häntä?"
"Olen minä asioissa hänen kanssansa."
Matkustajat katsoivat vanhusta, ikään kuin tahtoen kehottaa häntä puhumaan tarkemmin. Ben-Hur kuunteli erittäin halukkaasti.
"Hän asuu Antiokiassa", jatkoi hebrealainen levollisesti, kuten hänen tapansa oli. "Hänen suunnaton rikkautensa on tehnyt hänet kuuluisaksi, ja ihmisten ajatus hänestä ei ole aina lempein. Kerran oli Jerusalemissa ruhtinas ikivanhasta suvusta, nimeltä Hur."
Judah koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sydämensä sykki kiireemmin.
"Ruhtinas oli kauppias, ja erinomainen asioimiskyky hänellä olikin. Hän ryhtyi suuriin yrityksiin sekä itä- että länsimaissa. Suuriin kaupunkeihin hän perusti haaraosastoja. Antiokian osastoa hoiti eräs mies, Simonides, jota muutamat sanoivat Hurin uskotuksi palvelijaksi; hän oli juutalainen, vaikka nimi oli kreikkalainen. Ruhtinas hukkui merimatkalla. Hänen liikkeensä jatkui kuitenkin ihan entisellään. Vaan jonkun ajan kuluttua sattui perheelle suuri onnettomuus. Ruhtinaan ainoa poika, joka oli juuri mieheksi pääsemässä, koetti surmata roomalaista prokuraattoria Gratusta Jerusalemin kadulla, mutta ei onnistunut, eikä hänestä ole siitä päivin kuulunut mitään. Roomalaisen kosto kohtasi koko sukua; ei ainoatakaan, jolla oli Hur nimenä, jätetty eloon. Palatsi lukittiin sineteillä ja on nyt kyyhkysien hallussa. Hur-suvun omaisuus anastettiin valtiolle eikä siitä mitään säilynyt roomalaishallituksen ahneudella. Prokuraattori osasi lääkitä haavansa kultaisella voiteella."
Kuulijat nauroivat.
"Se on toisin sanoen: hän piti koko omaisuuden itse!" virkkoi eräs heistä.
"Niin sanotaan", vastasi juutalainen, "minä kerron historian ainoastaan siten, kuin itse sen kuulin. Ja kertoakseni edelleen, Simonides, joka oli ollut ruhtinaan asiamies täällä Antiokiassa, avasi kohta liikkeen omassa nimessään ja vaurastui uskomattoman lyhyessä ajassa kaupungin etevimmäksi kauppiaaksi. Entisen isännän tavalla hän lähetti karavaneja Indiaan, ja hänen kalerejansa on merellä enempi kuin aluksia jossakin kuninkaallisessa laivastossa. Hänelle sanotaan kaiken onnistuvan. Hänen kamelinsa kuolevat ainoastaan vanhuudesta, hänen laivansa eivät joudu koskaan haaksirikkoon, ja jos hän heittäisi lastun virtaan, niin se palaisi hänelle kultaisena takaisin."
"Kuinka kauan hän on sillä tavalla kauppaa käynyt?"
"Ei täyttä kymmentä vuotta."
"Hän lienee päässyt hyvästi alkuun."
"Niin, sanotaan, että prokuraattori sai käsiinsä ainoastaan näkyvän omaisuuden, niin kuin ruhtinaan hevoset, karjan, kartanon, maat, laivat ja mitä muuta oli arvokasta. Rahaa ei löydetty, vaikka sitä olisi pitänyt olla suunnattomasti. Mihin se oli joutunut, on vieläkin selviämätön arvoitus."
"Ei minusta", sanoi eräs matkustaja, omituisesti nauraen.
"Kyllä ymmärrän", vastasi juutalainen. "Ovat muutkin ajatelleet samaa kuin sinä. Yleinen ajatus on juuri se, että Hurin rahat ne auttoivat Simonides vanhuksen vauhtiin. Prokuraattorikin ajattelee samaa taikka ainakin on ajatellut, sillä viiden vuoden kuluessa hän on kahdesti otattanut kauppiaan kiinni ja kiduttanut häntä."
Judah tarttui kovemmin kiinni köyteen, jota vasten nojasi.
"Hänen ruumiissaan ei sanota olevan ainoatakaan ehyttä luuta. Viimeksi hänet nähdessäni hän istui muodottomana rujona tuolissaan, tyynyjä ympärillä."
"Hirveätä!" huudahtivat useimmat kuulijat yht'aikaa.
"Ei mikään tautikaan olisi voinut tehdä häntä niin muodottomaksi, vaan hän ei sittenkään huolinut kidutuksista. Mitä hänellä oli, oli hänen laillista omaisuuttaan, ja hän oli käyttänyt sitä laillisella tavalla; muuta tunnustusta häneltä ei saatu. Nyt on kuitenkin vaino loppunut. Hän on Tiberiukselta saanut avonaisen kirjeen, jossa hänelle on tunnustettu rajaton kauppa-oikeus."
"Siitä hän on kyllä saanut maksaa hyvät rahat."
"Nuo laivat ovat hänen", jatkoi hebrealainen, huolimatta vastata huomautukseen. "Hänen meriväellään on tapana tervehtiä toisiansa keltaisilla lipuilla, kun sattuvat vastakkain, ja ne merkitsevät sitä että heillä on ollut onnellinen matka."
Siihen vanhus lopetti kertomuksensa.
Kalerin päästyä onnellisesti joen uomaan puhutteli Judah vanhaa juutalaista.
"Mikä oli kauppiaan herran nimi?"
"Ben-Hur, Jerusalemin ruhtinaita."
"Mihin ruhtinaan perhe joutui?"
"Poika lähetettiin kalereille. Saatan vaikka vakuuttaa, että hän on kuollut. Vuosi on tavallinen elon aika soutupenkkiin kiinni tuomituille. Leskestä ja tyttärestä ei ole kuulunut mitään. Ne, jotka tietävät heidän kohtalonsa, eivät tahdo mitään sanoa. Luultavasti he kuolivat jossakussa niistä vankiloista, jotka saastuttavat Judean maata."
Judah meni pois perämiehen lähelle. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tuskin huomasi joen rantoja, jotka merestä kaupunkiin asti olivat erittäin viehättävät. Syrialaiset hedelmäpuistot ja viinimäet ympäröivät siellä huviloita, jotka olivat yhtä komeita kuin Neapelin seuduilla. Yhtä vähän hänen huomionsa kiintyi laivoihin, joita edes takaisin liikkui tavattoman paljo, tai merimiesten lauluihin ja huutoihin. Taivas säteili täydessä puolipäivän loistossa, ja kuumuus paahtoi sekä maata että vettä. Ainoastaan hänen elämänsä oli synkkäin varjojen pimittämä.
Kerran vain hän hetkiseksi heräsi ajatuksistaan, silloin kun hänen matkakumppaninsa osoittivat Dafnen metsikköä, joka näkyi muutamassa joen polvekkeessa.