II LUKU.
Roomalainen kaleri.
Tribuni pysähtyi perämiehen lavalle, duumvirin käskykirje avoinna kädessään, ja puhutteli hortatoria eli soutumiesten esimiestä.
"Kuinka suuri on väestösi?"
"Kaksisataa viisikymmentäkaksi soutajaa ja kymmenen varamiestä."
"Montako vaihetusta?"
"Kahdeksankymmentäneljä."
"Ja kuinka usein vaihdat?"
"Joka toinen tunti."
Tribuni mietti hetkisen.
"Se rasittaa, ja minä teen toisen työjärjestyksen, mutta en nyt. Airot eivät saa olla jouten yöllä eikä päivällä."
Kääntyen sitte purjepäällikön puoleen hän sanoi:
"Tuuli on hyvä. Anna purjeen helpottaa airojen työtä."
Puhuteltujen poistuttua hän kääntyi ensimmäisen perämiehen puoleen, jota sanottiin rehtoriksi.
"Kauanko sinä olet ollut palveluksessa?"
"Kolmekymmentäkaksi vuotta."
"Mitä meriä olet paraastaan purjehtinut?"
"Rooman ja itämaiden väliä."
"Olet juuri mies, jota tarvitsen."
Tribuni katsoi uudestaan käskykirjaan.
"Matka käy Kamponellan niemen ohitse Messinaan. Sitte lasket pitkin
Kalabrian rannan mutkaa, kunnes Melito on vasemmalla kädelläsi.
Sitte … tunnetko tähdet, jotka vallitsevat Ionianmertä!"
"Tunnen ne hyvästikin."
"Sitte käännät Melitosta itään päin Kytereä kohti. Jos jumalat suovat, en laske ankkuria ennen kuin Antemonan lahteen. Tehtävämme on tärkeä. Minä luotan sinuun."
Arrius oli varovainen, hyvin varovainen. Hän oli niitä, jotka, vaikka kyllä kantoivat rikkauksia Praenesten ja Antiumin alttareille, kuitenkin uskoivat, että sokean jumalattaren suosio pikemmin riippui anojan omasta arvostelukyvystä ja varovaisuudesta kuin uhreista ja lupauksista. Hän oli istunut koko yön juhlan sankarina juoma- ja pelipöydässä, mutta meri-ilma toi hänelle heti takaisin merimiehen oikean mielen; hän ei tahtonut lähteä levolle ennen kuin tunsi aluksensa. Oikea asian tuntemus estää paljon sattumuksia. Hän oli alkanut soutajain esimiehestä, purjepäälliköstä ja perämiehestä; nyt hän teki tuttavuutta muiden upseerien kanssa, puhutteli meriväen päällysmiestä, ruokavarain hoitajaa, sotakoneiden johtajaa, keittiömestaria, eli lyhyesti sanoen, tarkasti kaikki osastot. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta. Ja tarkastuksen päätyttyä hän yksin koko siitä suuresta joukosta, joka tungeskeli ahdasten laivanseinäin sisällä, tiesi täydellisesti kaikki, mitä oli tarpeeksi matkalle ja mitä ehkä puuttui. Nyt, huomattuaan kaikki olevan kunnossa, oli hänellä enää jälellä täydellinen tutustuminen yksityisiin käskyläisiinsä. Se tehtävä oli arkaluontoisin ja vaikein, mutta hän ryhtyi sitä omalla tavallaan suorittamaan.
Puolen päivän aikaan kaleri liiteli pitkin meren selkää Paestumin seuduilla. Tuuli puhui vieläkin lännestä ja paisutti purjetta sen hoitajan mielihyväksi. Vartiat olivat määrätyillä paikoillaan. Etukannelle oli tehty alttari ja kylvetty sille suoloja ja ohrajauhoja. Tribuni toimitti sen edessä juhlallisia rukouksia Jupiterille sekä Neptunukselle ja muille meren jumalille, vuodatti lupauksia tehden viiniuhria ja poltti suitsutusta. Nyt hän istui, muhkeana kuin Mars, pääkajutassaan, paremmin tarkastelemassa väkeänsä.
Kajutta, 65 kertaa 50 jalkaa avara, oli kalerin keskiosastossa ja sai valoa kolmesta leveästä luukusta. Kattoa kannatti pylväsrivi, ja melkein kajutan keskipaikassa näkyi maston tyvi, täynnä kiiltäviä sotakirveitä, keihäitä ja heittokeihäitä. Joka luukulla oli portaat kummallakin puolen ja jonkinlainen akselilaitos, jolla ne saatettiin vetää ylös kattoon. Ne kun nyt olivat ylhäällä, oli huone melkein kuin nykyaikainen kajutta valokomeroineen.
Lukija helposti käsittänee, että tämä huone oli niin sanoaksemme laivan sydän, kaikkein laivassa olijain asunto. Sitä käytettiin ruoka-, makuu- ja harjoitushuoneena sekä lepopaikkanakin, mikäli lepoa soivat rautaiset lait, jotka täällä elämän kytkivät ahtaimpiin rajoihin, ja kuri, ankara kuin kuolema.
Kajutan takapäässä oli lava, pari kolme porrasta lattiasta koholla. Sillä istui soutajain päällikkö, edessänsä kaikupöytä, johon hän vasarallaan löi tahtia soutumiehille. Hänen oikealla puolellaan seisoi klepsydra eli vesikello näyttämässä aikaa, milloin oli miehiä vaihdettava. Hänen yllänsä, vielä korkeammalla lavalla, jota kullatut käsipuut ympäröitsivät, oli tribunin paikka, ja siinä vuode, pöytä ja katedra eli tyynyillä pehmitetty korkeaselkäinen nojatuoli. Nämä huonekalut oli keisarin anteliaisuudesta voitu tehdä erittäin komeiksi.
Mukavasti istuen tuolissaan, laivan liikkeiden mukaan keinahdellen, sotilaanviitta puoleksi heitettynä tunikan päälle ja miekka vyössä, Arrius tarkasteli väestöänsä, joka puolestaan katseli häntä hyvin uteliaasti ja tarkkaavasti. Kauimmin Arriuksen katse viipyi soutajissa. Epäilemättä olisi lukijakin tehnyt samoin, mutta myötätuntoisemmin, sillä tribuni, kuten päällikön tapa on, katseli heitä vain arvatakseen, mitähän tulevaisuus oli sylissään tuova.
Siinä katseltavassa sinänsä oli vähä vaihtelua. Pitkin kajutan sivuja, laivan seinissä kiinni näytti olevan kolme penkkiriviä, mutta tarkemmin katsoessa voitiin huomata, että siinä olikin vain yksi rivi kolmiosaisia penkkejä, joissa jokaisessa toinen osa eli jatkos oli taempana ja ylempänä ensimmäistä ja samoin kolmas osa taempana ja ylempänä toista. Penkit oli ylipäänsä järjestetty niin, että jokaisen väliä oli metri, mutta viimeinen kumminkin oli tilan puutteessa niin jaettu, että sen ylimmäinen sija oli eri paikassa, ensimmäisen penkin alimman sijan kohdalla. Täten jäi kummankin sivun kuudellekymmenelle soutajalle kylliksi tilaa, jos kukin vain sovitti liikkeensä kumppanien mukaan, samoin kuin sotamiehet maalla tiheissä joukoissa marssiessaan pysyvät tahdissa.
Alimmilla ja keskisijoilla soutajat istuivat, mutta kolmansien sijain miehillä oli pitemmät airot ja he seisoivat. Airot, joiden kädensijat olivat valetut täyteen lyijyä, riippuivat notkeista nahkahihnoista, jotka päästivät ne liikkumaan ikäänkuin liidellen, mutta tämä soutu vaati suurta taitoakin, sillä äkisti syöksyvä laine tempasi useinkin mukaansa soutajan, joka ei ollut kyllin varoillansa, ja sysäsi hänet päistikkaa alas istuimeltansa. Kustakin aironreiästä sai sen vieressä istuva soutaja runsaasti raitista ilmaa. Valoa tuli ylhäältä ristikosta, joka oli soutajain päällä rintavaruksen ja kannen välisen käytävän lattiana. Olisipa siis monesta kohdasta soutajan elämä voinut olla huonompikin, mutta älköön siltä luultako, että se oli millään tavoin miellyttävä. Keskustelu oli heiltä kokonaan kielletty. Päivät päästänsä he tekivät työtänsä sanaakaan vaihtamatta, eivätkä he työn kestäessä edes nähneet toistensa kasvojakaan. Lyhyet loma-ajat kuluivat nukkumiseen ja niukan ravinnon syömiseen. Ei heidän koskaan nähty nauravan eikä kuultu laulavan. Mitäpä hyötyä onkaan ihmisellä kielestä, jos se ainoastaan huokauksilla ja oihkamisella kertoo, että kaikki kärsivät, ehkäpä juuri enimmän sen tähden, että kärsivät kukin ääneti itsekseen. Näiden onnettomain elämä oli kuin hidas maanalainen joki, joka lakkaamatta pyrkii ylös, mistä vain pääsisi.
Oi Marian poika! Oikeuden miekalla on nyt sydän, ja sinulle olkoon kunnia siitä! Mutta siihen aikaan, josta kertomuksemme puhuu, täytyi vankien tehdä kaikenlaista orjantyötä. Kauppa- ja sotalaivastoon tarvittiin tuhansia. Silloin, kun Druilius saavutti ensimmäisen merivoiton synnyinmaallensa, olivat roomalaiset itse airoja pitelemässä, ja soutajat saivat yhtä suuren osan taistelun kunniasta kuin merisotamiehetkin. Nämä nyt kuvaamamme soutupenkit näyttivät, minkä muutoksen valloitusten aikakausi oli saanut aikaan, vaikka ne samalla myöskin kuvasivat Rooman valtiotaitoa ja urhollisuutta. Melkein kaikkien kansakuntain poikia oli siinä; enimmäkseen sotavankeja, valittuja väkevyyden ja kestävyyden mukaan. Tuossa istui brittiläinen, hänen edessään libyalainen ja takanaan Krimin mies; tuolla skytialainen, gallialainen tai tebeläinen. Roomalaisia pahantekijöitä veljellisessä sovussa gotilaisten ja longobardien, juutalaisten, aitiopialaisten ja Meotiin raakalaisten kanssa. Tässä istui atenalainen, tuossa Irlannista tuotu punatukkainen villi ja tuolla sinisilmä kimbriläisjättiläinen.
Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut ajatusten ponnistelua, ja miehet olivatkin sivistymättömiä ja raakoja. Aironlavan veto taa päin, nosto ilmaan, sysääminen eteen päin ja uusi lasku veteen, siinä koko temppu, ja nämä liikkeet olivat silloin paraiten suoritetut, kun ne tapahtuivat koneellisesti. Sekin valppaus, johon ulkona pauhaava meri soutajia pakotti, pysyi viimein vireillä paremmin vain vaiston tavalla kuin ajattelemalla. Pitkällisestä orjuudesta nämä miesraukat tulivat tylsiksi, kärsivällisiksi, sieluttomiksi ja nöyriksi. Heillä oli suuret ruumiinvoimat, mutta ymmärrys melkein ihan sammuksissa, kuitenkin toki hiukan elää tuikkavana muutamista vanhoista kalliista muistoista. Viimein kurjuus tuli heille tottumukseksi, ja heidän olemuksensa paatui uskomattomasti.
Tribuni istui hetkikausia mukavassa, oikealle ja vasemmalle heilahtelevassa tuolissaan, ajatellen kaikenlaista muuta, vaan ei suinkaan kaleriorjain kurjuutta. Heidän säännölliset ja aivan yhtäläiset liikkeensä laivan kummallakin sivulla rupesivat katselijasta viimein tuntumaan yksitoikkoisilta, niin että hän huvikseen alkoi tutkia yksityisiä kasvoja. Hän teki piirustimellaan vahatauluun muistiinpanoja joistakuista, aikoen, jos kaikki kävi hyvin, merirosvoista valita parempia heidän sijaansa.
Hänen ei sitä varten tarvinnut piirtää muistiin orjain omia nimiä, sillä heidät oli tuotu kalereihin kuin hautaan. Mukavuuden tähden heidät merkittiin tavallisesti numeroilla istuinpaikkojensa mukaan. Mahtavan miehen katse, lipuessaan kasvoista toisiin pitkin kumpaakin sivua, pysähtyi viimein vasemman sivun 60:een numeroon, jonka soutupaikka, kuten äsken selitimme, oli yksikseen ylhäällä ensimmäisen penkin alimman sijan kohdalla.
Tämä kuudennenkymmenennen numeron paikka oli muutamaa jalkaa ylempänä tribunin lavaa ja jotenkin lähellä häntä. Ristikkokannesta soutajan pään päältä tulevassa valossa hän näkyi hyvin selvästi tribunille, siinä seistessään soutamassa, alastomana kuten kumppanitkin, paitsi vyötä vyöllä. Näkyipä hänessä kuitenkin monta kohtaa, jotka puhuivat hänen puolestansa. Arrius ei ollut yksinomaan pelaaja, vaan osasi muutakin; hän oli myöskin miehen ruumiinrakennuksen tuntija, ja maalla hän huvikseen kävi gymnasioissa ihmettelemässä kuuluisimpia voimistelijoita. Epäilemättä hän oli joltakin opettajalta saanut kuulla, että voima riippuu yhtä paljon lihasten laadusta kuin suuruudestakin ja että, päästäkseen eteväksi voimain käyttämisessä, tarvittiin yhtä hyvin sielullista älyä kuin itse voimaakin. Kun tämä mielipide oli tullut ikään kuin hänen keppihevosekseen, oli hän vallan väsymätön etsiessään soveliaita henkilöitä sen vahvistukseksi.
Saatamme vakuuttaa, että tribuni täydellisyyttä etsiessään useinkin sai aihetta pysähtyä tutkimaan, vaan harvoinpa hän sentään tutkimuksensa päätyttyä saattoi olla täysin tyytyväinen. Niin suuresti ei ollut vielä koskaan hänen huomionsa kiintynyt kehenkään kuin nyt tähän nuorukaiseen.
Joka aironvedon alussa näkyivät soutajan kasvot ja ruumis suoraan sivulta tribunille, ja liike päättyi siten, että ruumis oli nojallaan taa päin ja kädet vetivät airon tyveä likemmäksi. Tämän liikkeen sulous ja tyyneys saattoivat ensin epäilemään ponnistusten rehellisyyttä, mutta pian se epäilys haihtui. Miehen jäntevyys hänen työntäessään airoa eteenpäin ja kaikki hänen liikkeensä kylliksi osoittivat suurta voimaa ja taitoa. Nojatuolissa istuva arvostelija sai nyt tilaisuutta voiman ja taitavuuden vertailuun, joka oli hänen uuden teoriansa ydin.
Tämän tarkastuksen aikana Arrius huomasi soutajan nuoruuden. Tietämättä, miten vähä ikää nuorukaisella oli, hän huomasi ainoastaan hänen pituutensa sekä hänen jäsentensä erittäin kauniin sopusuhtaisuuden. Käsivarret ehkä olivat vähän pitkähköt, mutta sekin moite heti raukesi, kun vain huomioon otettiin niiden valtavat lihakset, jotka muutamissa liikkeissä paisuivat ikään kuin solmuihin kiertyvät köydet. Joka kylkiluu näkyi rintakehästä. Mutta se laihuus oli juuri sellainen terve ruumiin muoto, johon niin kilvan pyrittiin taistelukouluissa. Sitä paitsi oli soutajan työtavassa jotakin sopusuhtaisuutta, joka soveltui tribunin uusiin teorioihin ja varsinkin kiihdytti hänen uteliaisuuttaan ja huomiotaan.
Kohta hän jo halusi nähdä miehen kasvoja. Pää oli kaunismuotoinen ja liikkui kaulan päässä, joka oli juuresta leveä, vaan kuitenkin erittäin taipuisa ja miellyttävä. Kasvot, syrjästä päin nähden, olivat itämaiset, ja niissä oli tuota hienoutta, jota ainiaan on pidetty jalon suvun ja älykkään sielun tuntomerkkinä. Tribunin osanotto tuli näistä havainnoista yhä syvemmäksi.
"Jumalain nimessä", hän sanoi itsekseen, "tuo mies miellyttää minua. Hänellä on paljon lupaava ulkomuoto. Tahdon ottaa tarkemman selon hänestä."
Samassa tribuni sai nähdä, mitä toivoi. Soutaja käänsi päänsä katselemaan häntä.
"Kas juutalainen, ja vasta poika!"
Tästä tribunin katseesta, joka niin värähtämättä tähysteli orjaa, nuorukaisen silmät suurenivat. Veri syöksähti poskille ja airo viivähti kädessä. Heti "hortatorin" vasara kumahti vihastuneesti pöytään. Soutaja vavahti, käänsi kasvonsa pois inkvisitorista ja laski airon painumaan puoliväliin alas, niin kuin olisi saanut suulliset nuhteet. Katsahtaessansa uudestaan tribuniin hän hyvin kummastui. Tämän huulilla leikitteli hyväntahtoinen hymy.
Tällä välin laiva laski Messinan salmeen ja samannimisen kaupungin ohitse edelleen itää kohti, jättäen jälelleen Etnan savupylvään.
Arrius joka kerran kun palasi lavallensa kajuttaan teki yhä uudelleen havaintojansa soutajasta ja sanoi lakkaamatta itsekseen:
"Tuolla pojalla on sielua! Juutalainen ei ole raakalainen. Minun pitää oppia tuntemaan hänet tarkemmin."