III LUKU.
Järvellä.
"Iras, Baltasarin tytär, lähettää sinulle tervehdyksen ja sanoman", lausui eräs palvelija Ben-Hurille, joka lepäsi teltassa.
"Annas minun kuulla hänen sanomansa."
"Hän kysyy: tahdotko lähteä hänen kanssansa järvelle?"
"Minä itse tuon vastauksen, sano niin hänelle."
Ben-Hur sai kenkänsä, ja parin minuutin kuluttua hän jo oli menemässä kauniin egyptiläistytön luo. Vuorten varjot laskeutuivat hitaasti palmumetsikköä kohti, sikäli kuin ilta kului. Etäältä puiden väliltä kuului lammaskellojen kilinää, karjan ammuntaa ja paimenten huutoja, kun he toivat kotiin suojattejansa. Elämä tässä palmumetsässä oli kaikin puolin paimentolaiselämää, saman kaltaista kuin aavikon huonommillakin laitumilla.
Sheikki Ilderim oli ollut katsomassa iltapäivän harjoitusta, joka oli ollut samanlaista kuin aamullakin, ja sitten lähtenyt kaupunkiin Simonideen luo. Hän aikoi palata yön tullessa, mutta koska hänellä oli paljo keskusteltavaa ystävänsä kanssa, oli palaaminen melkein mahdoton. Ben-Hur, siten yksikseen jääneenä, oli pitänyt huolta hevosten hoitelusta, virvoittautunut uimisella, vaihtanut puvun, joka hänellä oli ollut harjoituksessa, tavalliseen, kokonaan valkoiseen, jollainen soveltui oikealle sadduseukselle. Hän söi aikaisin illallista ja tunsi, nuoruudesta voimakas kun olikin, täydellisesti virkistyneensä kovasta ponnistuksesta, jonka oli kestänyt.
Ei ole viisasta eikä rehellistä olla tunnustamatta kauneuden valtaa. Ei kukaan hienotuntoinen sielu voi olla tuntematta sen vaikutusta. Historia Pygmalionista ja hänen kuvapatsaastaan on yhtä luonnollinen kuin runollinenkin. Kauneus on itsessään suuri voima, ja Ben-Hur tunsi nyt olevansa sen lumouksen alaisena.
Egyptiläinen Iras oli hänestä erinomaisen kaunis sekä kasvoilta että vartalolta. Ajatuksissaan hän yhä vielä kuvaili häntä sellaiseksi, kuin hän oli lähteellä ollut. Hänen äänensä lumous tuntui sitä suloisemmalta, kun kiitollisuuden kyyneleet olivat sitä verhonneet; hänen silmänsä, nuo suuret, mustat, mantelin muotoiset gasellin-silmät, joista näkyi hänen kotoperänsä, kuvastivat mielialaa paljoa kaunopuheisemmin, kuin sanat koskaan voivat tehdä. Ajatella häntä oli sama kuin maalata eteensä hoikka, pitkä olento, miellyttävä, hienotapainen, runsaasti pitseillä koristeltu; olento, joka tarvitsi vain vastaavaisen sielun, tullakseen Sulamitin tavalla ja samassa merkityksessä yhtä pelättäväksi kuin hyökkäävä armeija. Toisin sanoen, milloin Iras johtui Ben-Hurin mieleen, silloin tämä, samalla hänen läheisyytensä vaikutuksesta, muisti Salomon korkeaa veisua. Se tunne sydämmessä hän nyt meni tapaamaan häntä. Se mieliala ei ollut rakkautta, vaan ihmettelyä ja uteliaisuutta, jotka ovat rakkauden edelläkävijät.
Venelaituri oli tehty ilman taiteen sääntöjä: lyhyet portaat ja silta ynnä muutamia lyhtypaaluja. Ben-Hur pysähtyi ylimmälle portaalle ihmettelemään näköä, joka levisi hänen silmäinsä eteen.
Veden pinnalla lepäsi venhe keveänä kuin munankuori. Aitiopialainen, sama mies, joka oli ollut kamelin taluttajana Kastalian lähteellä, istui soututeljolla, yllä loistavan valkoinen puku, joka teki hänen mustan ihovärinsä vielä huomattavammaksi. Koko alus oli peitetty tyynyillä ja Tyron purppuraisilla matoilla. Iras itse istui perässä, kääriytyneenä indialaisiin saaleihin, jota paitsi hänellä oli yllä oikea pilvi hienoimpia huntuja ja nauhoja. Käsivarret olivat paljaat olkapäihin asti, ja muutenkin kuin muotonsa täydellisyydellä vetivät ehdottomasti puoleensa huomiota niiden asento, niiden ilmeikkäät liikkeet, kädet, sormetkin osoittivat suloa ja ajatusta. Olkapäitä ja kaulaa suojeli iltatuulelta avara huntu, kuitenkaan niitä peittämättä.
Näitä yksityiskohtia Ben-Hur ei ehtinyt huomata katsahtaessaan häneen. Hän tunsi ainoastaan omituista huumausta, kuin olisi kova valo häntä häikäissyt, eikä se tunne ollut sellainen, kuin seuraa levollisesta ja arvostelevasta katselemisesta. "Huulesi ovat kuin ruusuinen nauha; poskesi kuin granaattipuun omenat hiuksissasi. Nouse ylös, rakkaani, ja tule tänne. Sillä katso, talvi on kulunut, sade on ohitse. Kukat nousevat maasta; lintujen lauluaika on tullut ja tunturikyyhkyn ääni kuuluu meidän maassamme." Sellainen oli kauniin egyptiläisen vaikutus häneen.
"Tule", sanoi Iras, huomattuaan Ben-Hurin seisahtuvan, "vai pitääkö minun katsoa sinua huonoksi merimieheksi?"
Ben-Hur punastui. Tiesiköhän tyttö mitään hänen merielämästään? Hän astui portaat melkein yhdellä askeleella.
"Minä pelkäsin", hän sanoi, käyden istumaan hänen eteensä.
"Mitä pelkäsit?"
"Upottavani venheen", Ben-Hur hymyillen vastasi.
"Maltahan, kunnes pääsemme syvemmälle vedelle", sanoi tyttö, viittaamalla käskien orjaa soutamaan ulos.
Jos Kupido ja Ben-Hur olisivat olleet viholliset toinen toiselleen, ei Ben-Hur olisi koskaan ollut niin pahassa vaarassa kuin nyt. Iras istui siten, että Ben-Hurin täytyi välttämättä katsella tätä tyttöä, jonka hän oli mielessään jo korottanut Sulamit-ihanteeksi. Kun tytön silmät loistivat hänen silmiinsä, olisivat tähdet kyllä saattaneet sammua, hänen huomaamattansa. Yö tuli uskomattoman nopeasti kaikkialle muualle, mutta tytön katse levitti hänelle valoa. Ja kuten jokainen tietää, ei mielikuvituksella ole koskaan niin suurta valtaa peilityynellä vedenpinnalla hiljaisen ja kesälämpöisen taivaan alla kuin nuorukaisen ollessa sellaisessa seurassa. Helppo on sellaisena hetkenä huomaamatta luistaa jokapäiväisyydestä aatteellisuuden alalle.
"Anna minun ohjata", sanoi Ben-Hur.
"En", vastasi Iras, "sehän olisi olosuhteiden vaihtamista. Enkö minä pyytänyt sinua nousemaan kamelin selkään minulle seuraksi? Minä olen velassa sinulle ja alotan nyt sen maksamista. Sinä saat puhua ja minä kuuntelen, taikka minä puhun ja sinä kuuntelet; sinä saat ihan vapaasti valita, mutta minun asiani on valita, mihin päin lähdemme."
"Ja mihinkä sitte mennään?"
"Oletko peloissasi nyt taas?"
"Kaunis egyptiläinen, minä vain kysyin, mitä joka vanki ensiksi kysyy."
"Sano minua Egyptiksi."
"Ennemmin olkoon nimesi Iras."
"Sinä saat ajatella minua sillä nimellä, mutta puhutellessa sano
Egyptiksi."
"Egypti on maa ja sillä tarkoitetaan suunnattoman monen ihmislapsen joukkoa."
"Niin, niin! Ja millainen maa!"
"Kyllä ymmärrän, me lähdemme nyt Egyptiin."
"Jospa olisi niin hyvin! Minä tulisin niin iloiseksi."
Iras huokasi sitä sanoessaan.
"Sinä et sitte pidä mitään lukua minusta", sanoi Ben-Hur.
"Ah, tiedänhän, ett'et sinä ole koskaan käynyt siellä."
"Niin on tosiaan."
"Oi, se on maa, jossa kaikki ovat onnelliset, jonne muu maailma haluaa, se on kaikkein jumalain äiti ja siitä syystä sanomattoman runsaasti siunattu. Siellä, oi Arriuksen poika, saavuttaa onnellinen vielä suurempaa onnea ja onneton, joka vain kerrankaan juo pyhän joen suloista vettä, hymyilee ja laulaa iloisesti kuin lapsi."
"Eikö siellä ole köyhiä kuten muualla?"
"Tosi köyhillä on Egyptissä vähimmät tarpeet", vastasi Iras. "He eivät halua muuta kuin välttämätöntä, ja miten vähä se on, ei kreikkalainen eikä roomalainen ymmärrä."
"Mutta minä en ole kreikkalainen enkä roomalainen."
Iras nauroi.
"Minulla on ruusutarha ja sen keskellä seisoo puu, joka on kukoistuksessaan rikkain kaikista. Mistä sen luulet olevan kotoisin?"
"Ruusujen kodosta Persiasta."
"Ei."
"Intiasta sitte."
"Ei."
"Ah, jostakin kreikkalaisesta saaresta."
"Minä sanon sen sinulle", Iras vastasi. "Eräs matkustaja löysi sen puoli kuolleena tien varrelta Refaimin tasangolta."
"Oo, Judeasta!"
"Minä istutin sen maahan, joka oli jäänyt kuivaksi Niilin veden palatessa takaisin joen uomaan, ja lauhkea etelätuuli, joka tuli aavikoilta, kasvatti sitä ja aurinko suuteli sitä säälivästi. Sillä tavalla se ei voinut olla juurtumatta eikä kukoistamatta. Minä voin nyt seisoa sen varjossa ja ottaa vastaan sen tuoksuvaa kiitosta. Israelin miehet ovat samanlaiset kuin ruusut. Missäpä he muualla kuin Egyptissä tulisivat täydellisiksi?"
"Mooses oli vain yksi miljooneista".
"Ei, olipa siellä yksi unenselittäjäkin. Unhotatko kokonaan hänet?"
"Kansaansa kohtaan ystävälliset faraot ovat kuolleet."
"Niin, se on totta. Joki, jonka varsilla he rakentelivat, laulaa nyt heidän hautavirttänsä, mutta sama aurinko lämmittää vielä samaa ilmaa samalle kansalle."
"Mutta Aleksandriahan on vain roomalainen kaupunki."
"Se on ainoastaan vaihtanut hallitsijaa, Caesar riisti siltä miekan, vaan jätti sen sijaan opin. Seuraa minua Brukeioniin, niin minä näytän sinulle kansakuntien koulun; Serapeionissa saat katsella täydellistä rakennustaidetta; kirjastossa voit lukea kuolemattomia teoksia; teaatterissa kuulet kreikkalaisten ja hindulaisten sankarien urhotöitä; seuraa minua satamaan lukemaan kaupan voittoja; astu minun kanssani, Arrius, kaduille, silloin kun filosofit ovat pois hajautuneet samoin kuin kaikkien taiteiden ja tieteiden mestarit eikä mitään muuta ole jälellä kuin päivän ilot, niin silloin saat kuulla kerrottavan kaikkea, mikä maailman alusta asti on huvittanut ihmiskuntaa, sekä lauluja, jotka eivät koskaan kuole."
Ben-Hur kuunnellessaan hänen sanojansa johtui muistelemaan sitä yötä, jolloin hänen äitinsä yhtä runollisesti ja innokkaasti puhui Israelin entisestä kunniasta.
"Nyt minä ymmärrän, minkä tähden tahdot, että sanoisin sinua Egyptiksi. Laulatko minulle laulun, jos puhuttelen sinua sillä nimellä? Minä kuulin sinun laulavan eilisiltana."
"Se oli hymni Niilille", Iras vastasi, "valitus, jota laulan, milloin tahdon kuvitella mielessäni tuntevani aavikkotuulta ja kuulevani vanhan rakkaan joen lainehtimista. Minä mieluisammin laulan sinulle hindulaisen laulun. Kun tulemme Aleksandriaan, niin vien sinut siihen kadun kulmaan, jossa voit itse kuulla sen laulun Gangeen tyttäreltä, samalta jolta minä sen opin. Kapila, josta se kertoo, oli mainiompia Intian tietäjistä."
Sitte hän alkoi laulunsa siten, kuin laulu olisikin hänen luonnollista kieltänsä.
Kapila.
I.
Kapila, niin nuori ja uskollinen,
Sun mainettas ahnehdin ma;
Siis kysyn, sua voitoistas onnitellen:
Kuink' uljuutes saavutit sa?
Kapila vain ohjaa ratsuaan,
Ja vakaana vastaus soi:
'S'ei pelkää ken kaikkia rakastaa;
Mun rakkaus urhoksi loi.
Kerran nainen soi sielunsa olemaan
Mun sieluni sieluna ainiaan;
Siit' urhollisuuteni sain.
Saat sinäkin — koetappa vain!'
II.
Kapila, niin vanha ja harmaa pää,
Mua kutsuu kuningatar;
Mutt' ennenkun lähden, oi selvitä tää:
Miten viisautes sinä sait?
Kapila näin tempelistään julistaa,
Näin erakon ääni soi:
'En saanut kuin ihmiset oppinsa saa
Mun uskoni viisaaksi loi.
Kerran nainen soi sydämens' olemaan
Sydämmeni sydännä ainiaan;
Näin viisauteni ma sain.
Saat sinäkin — koetappa vain.'
Ben-Hur ei vielä ehtinyt kiiltää laulusta, kun venheen pohja kävi hiekkaan ja samassa jo keulakin tömähti rantaan.
"Nopea matka, oi Egypti!" huudahti Ben-Hur.
"Ja vielä lyhempi pysähdys", vastasi Iras, kun musta orja kovalla sysäyksellä työnsi venheen jälleen ulos vesille.
"Annatko nyt minun pitää perää?"
"Oo, en", sanoi Iras nauraen. "Sinua varten on kilpavaunut, minulle, venhe. Me olemme vain järven päässä, ja sen opin nyt sain, ett'ei minun enää pidä laulaa. Kun nyt olemme käyneet Egyptissä, niin lähtekäämme sitte Dafnen metsikköön."
"Ilmanko laulua tiellä?" kysyi Ben-Hur anovasti.
"Kerro minulle jotakin siitä roomalaisesta, jolta äskettäin pelastit meidät."
Se pyyntö vaikutti Ben-Huriin vastenmielisesti.
"Toivoistapa, että tämä olisi Niili", hän vastasi kierrellen. "Kuninkaat ja kuningattaret, jotka ovat maanneet niin kauan, ehkä tulisivat haudoistaan meille seuraksi."
"He olivat jättiläisiä ja arvattavasti upottaisivat venheemme.
Lintukotolaiset sopisivat paremmin. Mutta kerro jotakin roomalaisesta.
Hän on varmaankin huono mies, vai kuinka?"
"En osaa sanoa."
"Onko hän ylhäistä sukua ja rikas?"
"Minä en tiedä, miten rikas hän on."
"Miten kauniit hänen hevosensa olivat, ja vaununkori kullattu ja pyörät elefantinluusta! Ja miten rohkea hän oli! Ihmiset nauroivat hänen pois ajaessaan, vaikka olivat olleet vähällä joutua pyöräin alle!"
Ja Iras nauroi sitä muistellessaan.
"Ne olivat roskajoukkoa", sanoi Ben-Hur katkerasti.
"Hän tietysti on niitä hirviöitä, joita sanotaan kasvavan Roomassa.
Asuuko hän Antiokiassa?"
"Hän on kotoisin jostain itämailta."
"Egypti hänelle sopisi paremmin kuin Syria."
"Tuskinpa", Ben-Hur vastasi. "Kleopatra on kuollut."
Juuri silloin välähti lamppujen valo teltan ovista.
"Dowar!" Iras huudahti.
"Oo, sittehän emme ole käyneetkään Egyptissä. Minä en vielä nähnyt Karnakia, en Filaita enkä Abydoa. Tämä ei ole Niili. Minä olen vain kuullut intialaisen laulun ja uneksivana soudellut venheellä."
"Filai-Karnak. Sure ennemmin, ett'et nähnyt Ramesesta, joka on Abu-Simbelin luona. Mutta mitäpä varten sinä muuten surisitkaan? Laskekaamme rantaan; ja vaikka minä en voikaan laulaa", hän nauraen jatkoi, "koska olen kerran sanonut, että en tahdo, niin voin toki kertoa muutamia egyptiläisiä satuja."
"Kerro, kerro! Niin, siihen asti, kuin aamu koittaa, ja vielä iltaan ja seuraavaan aamuun asti!" sanoi Ben-Hur kiivaasti.
"Mistä minun satujeni pitäisi kertoa? Matematikoistako?"
"Oi, ei."
"Filosofeistako?"
"Ei, ei."
"Velhoista ja haltioista?"
"Jos tahdot."
"Sodasta?"
"Kerro siitä."
"Rakkaudesta?"
"Siitä myös."
"No, sittepä minä kerron rakkauden parannuskeinon. Tarina puhuu kuningattaresta. Kuuntele kunnioittavasti. Se papyrus, jolle Filain papit ovat kirjoittaneet sen, temmattiin naissankarimme omasta kädestä. Se on muodoltaan oikea ja sen täytyy olla tosi":
Ne-Ne-hofra.
I.
Ei ole mitään yhtäsuuntaisuutta ihmiselämässä.
Ei mikään elämä juokse suoraan kuin nuoran mukaan.
Säännöllisin elämä kehittyy ympyrässä ja loppuu alkukohtaansa, niin että on mahdoton sanoa: tämä on alku, tämä loppu.
Saastumattomat elämät ovat aarteita jumalan kädestä: hän kantaa niitä oikean kätensä nimettömässä.
II.
Ne-ne-hofra asui eräässä talossa lähellä Essouania, mutta lähempänä ensimmäistä Niilin koskea, niin lähellä, että ijäisen taistelun pauhina tärisytti rannan ja kallioiden välistä maata.
Hän kaunistui päivä päivältä, niin että ihmiset sanoivat hänestä kuten hänen isänsä puutarhan tulikukista: Mitenkähän kauniiksi hän tulee kukoistusaikanaan!
Hänen elämänsä jokainen vuosi oli uuden laulun alku, suloisemman kuin yksikään entinen.
Hän oli syntynyt avioliitosta, johon olivat yhtyneet pohjoinen, jota valtameri rajoittaa, ja etelä, joka ulottuu aavikkoihin asti kuuvuorien taakse; toinen antoi hänelle kiihkoa, toinen älyä; hänet nähdessään he molemmat hymyilivät ilosta ja sanoivat, ei niinkuin itsekkäät: "hän on minun!" vaan jalomielisesti: "hän on meidän."
Kaikki luonnon kauneus kunnioitti hänen täydellisyyttänsä ja iloitsi hänen olemassa olostaan. Kun hän astuskeli, niin linnut tervehdykseksi pudistelivat siipiänsä; rajut tuulet muuttuivat suloisiksi lännen henkäyksiksi; valkoinen lotus-kukka nousi veden päälle häntä katselemaan; tyyni joki hiljensi kulkunsa; palmupuut nuokkuivat hänelle; ja kaikki näyttivät sanovan kukin tavallansa: "Minä annoin hänelle sulouteni; minä annoin hänelle iloisuuteni; minä annoin hänelle puhtauteni." Jokaisella oli jokin hyve antaa hänelle.
Kahdentoista vuoden ijässä Ne-ne-hofra oli koko Essouanin ilo: kun hän ehti kuudentoista vuoden ikään, oli hänen kauneutensa maine levinnyt yli koko avaran maailman; kahdenkymmenen vuoden ijässä ei hänelle koittanut ainoatakaan päivää, jona hänen ovensa eteen ei olisi tullut aavikoiden ruhtinaita nopeilla kameleilla tai Egyptin mahtavia kullasta välkkyvillä aluksilla; mutta palatessaan he kertoivat kaikkialla: "Minä olen nähnyt hänet: ei hän ole mikään vaimo, vaan Ator itse."
III.
Hyvän Menes-kuninkaan kolmestasadasta kolmestakymmenestä seuraajasta oli kahdeksantoista aitiopialaisia, ja niistä oli Oroites sadan ja kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli hallinnut kuusikymmentä vuotta. Hänen hallitusaikanaan kansa kukoisti, ja maa oli täpö täynnä runsasta satoa ja vaurautta. Hän suosi viisautta, sillä hän käsitti sen arvon. Hän asui Memfissä, jossa hänellä oli paras palatsinsa, asehuoneensa ja aarreaittansa. Hän matkusti usein Butoon kysymään neuvoa Latonalta.
Hyvän kuninkaan puoliso koottiin isäinsä tykö. Hän oli liian vanha kokonaan palsamoitavaksi. Kuningas oli rakastanut häntä suuresti eikä ollut lainkaan selvitä surustansa. Kerran eräs kolkilainen, joka oli sen huomannut, uskalsi sanoa hänelle:
"Oroites, minä ihmettelen, ett'ei niin viisas ja mahtava hallitsija tiedä parannuskeinoa sellaisesta surusta."
"Sanopa se minulle", kuningas käski.
Kolkilainen suuteli kolme kertaa lattiaa ja vastasi, tietäen, ett'eivät kuolleet voineet kuulla hänen sanojaan:
"Essouanissa elää Ne-ne-hofra, kaunis kuin itse Ator. Lähetä noutamaan häntä. Hän on lähettänyt pois kaikki ruhtinaat ja mahtavat ja, kukapa tietää, kuinka monta kuningasta; mutta kuka voisi sanoa mahtavalle Oroiteelle: ei?"
IV.
Ne-ne-hofra matkusti Niiliä pitkin myötävirtaan aluksessa, joka oli komeampi kuin siihen saakka oli koskaan nähty, saattajana joukko aseellisia veneitä, jotka olivat melkein yhtä tuhlaavasti koristellut. Koko Nubia ja Egypti ja lukematon joukko libyalaisia sekä paljo troglodytejä ja makrobeja Kuuvuorien tuolta puolen oli pystyttänyt telttansa pitkin joen rantoja katsellakseen tätä laivastoa, joka uiskenteli joen pinnalla tuoksuvain tuulien ja kullattujen airojen eteenpäin ajamana.
Kujaa pitkin, jonka kahden puolen oli sfinksien ja kaksisiipisten leijonain kuvapatsaita, kannettiin Ne-ne-hofra kantotuolissa Oroiteen luo, joka istui varta vasten tehdyllä valtaistuimella palatsinsa kuvakoristeisessa ovisalissa. Hän nosti hänet ylös ja pyysi viereensä istumaan, sovitteli koristuksia hänen käsivarsiinsa, suuteli häntä, ja silloin Ne-ne-hofra oli kaikkein kuningatarten kuningatar.
Mutta tämä ei vielä riittänyt viisaalle Oroiteelle; hän tarvitsi rakkautta ja sellaista kuningatarta, joka olisi tuntenut itsensä onnelliseksi hänen rakkaudestaan. Sen tähden Oroites kanteli häntä käsillänsä ja näytteli hänelle kaikki maansa, kaupunkinsa, palatsinsa ja alammaisensa, sotaväkensä ja laivastonsa. Omin käsin hän talutti häntä aarreaittaansa ja sanoi: "Oi, Ne-ne-hofra, anna minulle vain yksikään rakkauden suutelo, niin katso, kaikki tämä on sinun!"
Ja luullen voivansa vast'edes tulla onnelliseksi, vaikk'ei silloin ollutkaan, hän suuteli Oroitesta yhden, kaksi, kolme kertaa — suuteli häntä kolme kertaa, vaikka olikin sadan ja kymmenen vuoden ikäinen.
Ensimmäisen vuoden Ne-ne-hofra oli sangen onnellinen, ja se kului nopeasti kuin siivillä; kolmantena vuotena hän tunsi itsensä onnettomaksi, ja se kului hitaasti kuin etanan matelu, ja silloin hän huomasi, että mitä hän oli luullut rakkaudeksi, olikin vain harhausta, jonka Oroiteen mahtavuus oli vaikuttanut. Hyväpä olisi ollut, jos sitä harhausta olisi kestänyt ainiaan. Ne-ne-hofran rohkeus haihtui; hän itki pitkät hetket, eivätkä hänen neitsyensä muistaneet yhtään päivää, jolloin hän olisi nauranut. Hänen poskiensa ruusuista oli jälellä ainoastaan tuhankarvainen kalpeus; hän kuihtui vähitellen, vaan varmasti. Muutamat sanoivat kostottarien kiusaavan häntä siitä, että hän oli ollut kova erästä kosijaansa kohtaan, ja toiset arvelivat häntä jonkun jumalan ahdistavan, joka kadehti Oroitesta. Olipa hänen kuihtumisensa syy mikä hyvänsä, ainakaan eivät velhojen loitsut voineet parantaa häntä, ja yhtä turhat olivat myöskin kaikki lääkärien määräykset. Ne-ne-hofra oli kuolemaan tuomittu.
Oroites valitsi hänelle holvin kuningatarten haudoista, kutsui taitavimmat kuvanveistäjät ja maalaajat Memfiisen ja käski heidän tehdä hautakappeli komeampi kuin kaikkein komein entisistä kuningas-vainajain suurista haudoista.
"Sanos minulle, kaunis kuningatar", pyysi kuningas, jonka sata kolmetoista vuotta eivät olleet vielä yhtään vähentäneet hänen rakkautensa hehkua, "kerro minulle, mikä tauti sinua kuihduttaa ihan minun silmäini edessä."
"Sinä et enää rakasta minua, jos minä sen ilmasen", sanoi kuningatar pelosta vavisten.
"Enkö rakasta sinua! Minä rakastan sinua vielä tulisemmasti. Minä vannon sen Amenteen haltiain ja Osiriin silmäin kautta! Puhu!" hän kiihotti innokkaasti kuin rakastaja ja mahtavasti kuin kuningas.
"No, kuule sitte, Ne-ne-hofra vastasi. Luolassa lähellä Essouania on erakko, vanhin ja pyhin lajiansa. Hänen nimensä on Menofa. Hän oli minun opettajani ja holhojani. Lähetä noutamaan häntä, Oroites, niin hän sanoo sinulle, mitä haluat tietää. Hän myöskin auttaa sinua löytämään lääkkeen minun surulleni."
Oroites nousi iloissaan ja mieleltään sata vuotta nuorempana kuin tullessaan oli.
V.
"Puhu", sanoi Oroites Menofalle Memfin palatsissa.
Menofa vastasi: "Mahtavin kuninkaista, jos olisit nuori, minä en vastaisi, koska elämä vielä on arvokas minulle; vaan, niin kuin nyt on, minä vastaan, että kuningatar muiden kuolevaisten tavalla siten sovittaa vanhaa rikosta."
"Rikosta!" kuningas tiuskasi, vihastuen.
Menofa kumarsi.
"Niin, itseänsä vastaan."
"Minä en osaa selittää arvoituksia", kuningas sanoi.
"Mitä minä sanon, ei ole arvoitus, kuten saat kuulla. Ne-ne-hofra kasvoi minun silmäini alla ja puhui minulle kaikki elämänsä tapaukset, muun muassa senkin, että hän rakasti isänsä puutarhurin poikaa Barbekia."
Ihmeellistä kyllä, alkoi Oroiteen ankara muoto muuttua lempeämmäksi.
"Se rakkaus sydämmessään hän tuli sinun luoksesi, kuningas. Siitä rakkaudesta hän nyt kuolee."
"Missä se puutarhurin poika nykyään on?" kysyi Oroites.
"Essouanissa."
Kuningas meni ulos ja antoi kaksi käskyä. Toinen oli tämä: "Matkusta Essouaniin ja tuo tänne nuorukainen Barbek. Hänet löydät kuningattaren isän puutarhasta." Toinen oli tällainen: "Kokoo työväkeä, juhtia ja työkaluja ja tee minulle Kemmis-järveen saari, joka, vaikka kantaa temppeliä, palatsia ja puutarhaa kaikenlaisine hedelmäpuineen ja viiniköynnöksineen, kuitenkin uipi, minne tuulet sitä vievät. Minä tahdon, että työ on valmis ennen kuin kuun levy alkaa vähetä."
Sitte hän sanoi kuningattarelle:
"Ole huoletta! Minä tiedän kaikki ja lähetin noutamaan Barbekia."
Ne-ne-hofra suuteli hänen kättänsä.
"Sinä saat hänet itsellesi. Vuoden aikaan ei kukaan häiritse teidän rakkauttanne."
Kuningatar suuteli hänen jalkojansa. Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä suulle. Posket rupesivat uudestaan kukoistamaan, purppura palasi Ne-ne-hofran huulille ja ilo hänen sydämmeensä.
VI.
Ne-ne-hofra ja Barbek ajelehtivat vuosikauden tuulien mukaan saaressansa Kemmis-järvellä, joka oli tullut yhdeksi maailman ihmeistä. Ei mikään rakkauden asunto ole ollut kauniimpi sitä. He asuivat siellä vuoden näkemättä ketään, eläen ainoastaan rakkautensa ajatuksessa. Vuoden kuluttua kuningatar suurella komeudella palasi Memfin palatsiin.
"No, kumpaako rakastat enemmän?" kuningas kysyi.
Hän suuteli häntä poskelle ja vastasi: "Ota minut takaisin, kuningas, minä olen parannut."
Oroites nauroi, vaikka olikin sadan ja neljäntoista vuoden ikäinen.
"Totta siis on, mitä Menofa sanoi, ha ha haa! rakkaustaudin lääke on rakkaus."
"Juuri niin", hän vastasi.
Äkisti kuninkaan käytös muuttui, ja hänen muotonsa tuli hirmuiseksi.
"Minä sitä en huomaa", hän sanoi.
Kuningatar peräytyi kauhistuen.
"Rikoksellinen vaimo!" kuningas jatkoi, "sinun rikoksesi Oroites-miestä vastaan on annettu anteeksi; mutta rikos Oroites-kuningasta vastaan on vielä rankasematta."
Kuningatar vaipui hänen jalkoihinsa.
"Vaiti!" kuningas käski. "Sinä olet kuollut."
Hän paukutti käsiään, ja sisään astui kauhistava joukko parakisteja eli palsamoitsijoita, kullakin kädessä työkalu, joka kuului hänen surulliseen taiteesensa.
Kuningas osoitti Ne-ne-hofraa. "Hän on kuollut. Tehkää tehtävänne hyvästi."
VII.
Kaunis Ne-ne-hofra vietiin seitsemänkymmenenkahden päivän kuluttua jo vuotta ennen hänelle määrättyyn hautakammioon ja laskettiin edelläkäviänsä viereen, mutta mitään surusaattoa ei pidetty hänen kunniaksensa pyhän järven ympärillä.
* * * * *
Ben-Hur istui kertomuksen lopussa egyptiläistytön jalkain juuressa ajatuksiinsa vaipuneena ja kädellään hivellen tytön kättä, joka oli peräsimessä.
"Menofa oli väärässä", hän sanoi.
"Mitenkä niin?"
"Rakkaus elää rakastamalla."
"Sittepä ei ole mitään lääkettä sitä vastaan."
"On. Oroites löysi lääkkeen."
"Minkä sitte?"
"Kuoleman."
"Sinä olet tarkkaavainen kuulija, sinä Arriuksen poika."
Keskustelun ja satujen vaihdellessa kuluivat hetket kuin siivillä.
Maalle noustessa Iras sanoi:
"Huomenna me lähdemme kaupunkiin."
"Aiotko olla katsomassa kilpailuja?"
"Aion."
"Minä lähetän sinulle omat värini", sanoi Ben-Hur, ja silloin he viimein erosivat.