VI LUKU.
Ilman naamiota.
Ben-Hur pysähtyi sen majatalon eteen, johon tietäjät neljättäkymmentä vuotta sitte olivat tulleet yöksi ennen lähtöänsä Betlehemiin. Siihen hän jätti hevosensa ja pian saapui jalkaisin kotinsa portille. Päästyään sisään hän ensin kysyi Mallukia ja, kun hän oli poissa, ystäviänsä Baltasaria ja Simonidesta. He olivat kantotuolissa lähteneet kaupungille katselemaan juhlaelämää. Baltasarin sanottiin olevan hyvin surumielisenä. Palvelijan vastaillessa Ben-Hurin kysymyksiin aukeni oviverho ja egyptiläisneito harsomaisessa puvussa käydä liihotteli sisään. Palvelija silloin poistui.
Ben-Hur oli viimeisinä tapausrikkaina päivinä tuskin kertaakaan ehtinyt ajatella kaunista egyptiläistyttöä. Nyt tämän lumoava vaikutus taas pääsi valtaan. Mutta, miten ihmeellisesti Iras oli muuttunut. Ennen hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja kietoakseen Ben-Huria; nyt hän ei olisi voinut vierastakaan ottaa vastaan kylmemmästi. Liikahtamatta kuin kuvapatsas seisoi tyttö hänen edessään, ylpeä pää pystyssä ja huulet kovasti yhteen puserrettuina.
Hän myöskin ensinnä katkasi äänettömyyden.
"Sinä juuri tulet sopivaan aikaan, Hurin poika", hän sanoi tahallaan kylmästi, "sillä minä tahdoin lausua sinulle kiitokseni vierasvaraisuudesta. Ylihuomisesta alkaen minä en sitä enää tarvitse."
Ben-Hur vähän kumarsi, kääntämättä silmiään pois hänestä.
"Minä olen kuullut", Iras edelleen puhui, "että kuutiopelareilla on tapana tehdä selvitys pelin lopussa ja seppelöidä se onnellinen, joka on voittanut. Me olemme myöskin pelanneet peliä, joka on kestänyt päiviä ja öitä; miksikä emme mekin nyt, kun peli on lopussa, selvittäisi, kenelle kunniaseppele on tuleva."
Ben-Hur vastasi varovasti:
"Miehen ei pidä sulkeman tietä naiselta, kun hän on päättänyt astua eteen päin."
"Sanos minulle", puhui Iras halveksivasti, "sanoppa sinä, Jerusalemin ruhtinas, kuka se on tuo natsarealainen kirvesmiehen poika, joka samalla on jumalan poika ja jolta odotellaan sellaisia urhotöitä."
Kärsimättömästi viitaten Ben-Hur vastasi:
"Minä en ole mikään hänen vartiansa."
Iras nyykäytti ylpeätä päätään ja kysyi:
"Onko hän kukistanut Rooman raunioiksi?"
Ben-Hurin kärsimättömyys kiihtyi.
"Mihin hän on pystyttänyt valtaistuimensa? Missä hänen palatsinsa on? Hän on herättänyt kuolleita, tottapa hänen sitte on helppo perustaa uusi hallitussuku. Hänenhän tarvitsee vain sanoa: minä tahdon! ja siinä se on."
Ihan eittämättä Iras tarkoitti totta. Hänen kysymyksissään ja koko hänen olennossaan oli jotakin vihamielistä. Ben-Hurilla oli epäselvä sisällinen tunne, että hänen nyt täytyi olla varoillaan, ja hän sen tähden vastasi rauhoittavasti:
"Arvosteluun tarvitaan aikaa. Odottakaamme viikkokausi, ennen kuin tuomitsemme!"
Iras jatkoi pitämättä lukua huomautuksesta:
"Kuinka minä näen sinut tuossa puvussa? Miksi et ole Intian maaherra taikka sen tai tämän maanosan varakuningas? Minä kerran sain nähdä persialaisen ylimyksen, päässä silkkiturbaani ja yllä kullasta hohtava mantteli. Hänen sapelinsa tuppi ja varsi välkkyivät timanteista. Minä pahoin pelkään, ett'et sinä vielä ole astunut hallitsemaan valtakuntaasi, sitä nimittäin, johon minä tulisin sinun kanssasi."
"Viisaan vieras-ystäväni tytär, oletpa sinä armollisempi, kuin itse tiedätkään. Sinä nyt näytät, että kauniissa ruumiissa voi olla sydän, joka on täynnä katkeruutta."
Ben-Hurin ääni osoitti kylmää kohteliaisuutta. Iras, leikitellen joutsenkaulassaan riippuvilla kultavitjoilla, vastasi:
"Juutalaiseksi sinä, Hurin poika, et ole niinkään tyhmä. — Minä olin katsomassa sinun unisankarisi marssia Jerusalemiin. Sinä sanoit hänen temppelin rappusilta julistavan itsensä juutalaisten kuninkaaksi. Minä näin hänen seurueensa tulevan alas vuorelta, kuulin laulun, näin palmuilla huiskimisen. Hosianna-huudot saivat minut odottamaan jotakin suurenmoista. Minä tähystelin jotain kuninkaallista, edes yhtä purppurapukuista sankaria, valtiomiehille sopivia vaunuja, edes yhtä loistava-aseista sotilasta tai aseellista suojelusväkeä, ja mitä minä näin? En niin mitään! Ja kuitenkin minä olin kuvitellut Jerusalemin ruhtinasta sen suojelusväen päälliköksi."
Hän purskahti ivalliseen nauruun, ja katse välähteli halveksivasti. "Riemukulkua pitävän Sesostriin sijasta", hän jatkoi yhä kiukkuisemmin, "tai asekoristeisen Caesarin sijasta mitä sainkaan nähdä! — ha ha, miehen, jolla oli naisen kasvot ja pitkä tukka ja joka ratsasti aasintamman varsalla. Muhkea kuningas, vaipuneen maailman kelpo vapahtaja. Jumalan poika! Ha ha ha!"
Vaikka Ben-Hur hyvästi jaksoi hillitä mieltänsä, hän ei kuitenkaan voinut salata neuvottomuuttaan, jossa oli vähä häpeätäkin seassa.
"Vaan minä, oi Hurin perillinen, en kuitenkaan paennut paikastani enkä nauranut, vaan sanoin itsekseni: maltahan, temppelissä hän näyttää sen loiston, mikä soveltuu sankarille, joka on valloittamaisillaan maailman. Esikartanot, raput, käytävät, joka tuuman ala, jossa vain voitiin pysytellä, oli täynnä ihmisiä; tuhannen tuhannet odottivat hengähtämättä hänen purkautumistansa ulos kotelosta kuin perhonen. Minä olin jo kuulevinani roomalaisen valtaistuimen kukistumisjyräkän, silloin — ha ha ha! hän kääräsi manttelin ympärilleen ja hiipi pois, sanaakaan sanomatta, kuin näyttelijä, jolle vihelletään. Ajattelehan, roomalainen maailman valta yhä on pystyssä!"
Kaikki Baltasarin järjelliset perusteet, kaikki natsarealaisen ihmeet, jotka Ben-Hur oli itse nähnyt, olivat liian keveät tuota pilkallista kuvausta vastaan. Häneltä ikään kuin putosi suomukset silmistä. Natsarealaisen tulolla ei ollut mitään valtiollista tarkoitusta. Paljas ihminen ei olisi voinut vastustaa sellaisen kunnioituksen viehätystä.
"Baltasarin tytär", Ben-Hur sanoi, arvokkaisuutta sekä äänessä että ryhdissä, "jos on puhe pelistä, jota mainitsit, no hyvä, seppele on sinun! Mutta sopikaamme nyt. Että sinulla on ollut varma tarkoitus mielessä, siitä olen täysin vakuutettu ja sanonkin sen kiertelemättä. Minä vastaan kysymyksiisi, mutta muista varoa sanojasi."
Iras katsoi häneen hetkisen, ikään kuin mietiskellen, mitä olisi tehtävä, ehkäpä myöskin koettaakseen hänen tahdonvoimaansa, ja sanoi kylmäkiskoisesti:
"Sinä saat mennä tiehesi, jää hyvästi!"
"Rauha olkoon sinulle", Ben-Hur vastasi.
Hänen ehdittyään ovelle asti Iras kutsui häntä takaisin.
"Kuulehan, vielä yksi sana!"
Ben-Hur pysähtyi ja katsoi kysyvästi.
"Muista, että minä olen nähnyt aikeesi."
"Mitä sinä sitte tiedät, kaunis egyptiläinen?"
Iras katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:
"Sinä olet enemmän roomalainen kuin sinun kansalaisesi yleensä, Hurin jälkeläinen."
"Olenko minä sitte niin toisenlainen kuin muut kansalaiseni?"
"Kaikki sankarit ovat roomalaisia!"
"Siinäkö kaikki, mitä sinä tiedät minusta?"
"No niin, se huomautus riittänee varoittamaan sinua."
Hän lausui tämän tyynellä ja hiljaisella äänellä, ja ainoastaan sievän pikku jalan polenta lattiamattoon neuvoi Ben-Huria olemaan varovainen.
"Minä tunnen erään juutalaisen", sanoi Iras hitaasti ja omituisella äänenpainolla, "ja hän on karannut kaleriorja. Hänen viimeinen urhotyönsä oli surmata eräs roomalainen aivan prokuraattorin asunnon kynnyksellä."
Ben-Hur vavahti ehdottomasti.
"Sama juutalainen on asekuntoon laittanut kolme legionaa, ottaakseen tänä yönä kiinni roomalaisen maaherran, ja kaikin tavoin valmistautunut taisteluun Roomaa vastaan. Sheikki Ilderim on hänen liittolaisensa."
Hän astui pari askelta eteen päin ja jatkoi hillityllä äänellä:
"Sinä tunnet Rooman. Oletahan, että minä sen kuullen puhuisin uudestaan, mitä tässä olen sanonut. Ahah, luulenpa, että jo kalpenet!"
Ben-Hur peräytyi ikään kuin käärmeen pistoa. Iras jatkoi:
"Sinä kyllä tunnet mahtavan Sejanuksen. Oletapa hänen saavan tietää, että eräs juutalainen on rikkain mies itämailla, jopa koko Rooman valtakunnassa. Tiberin kalat kohta saisivat herkkuisan atrian, vai mitä? Ja miten ihania kilpataisteluja sitte pantaisiin toimeen sirkuksessa! Kansan huvittaminen on sukkela taito, ja rahan hankkiminen siihen vielä sukkelampi, ja siinä taidossa Sejanuksella ei ole vertaista."
Ben-Hur koetti säilyttää malttiansa ja vastasi:
"Olkoon sinulla mielihyvänä tietää, että minä tunnustan sinun viekkautesi ja myönnän olevani sinun käsissäsi. Minä tiedän, ett'ei minulla ole sinun puoleltasi mitään sääliä odotettavana. Minä saattaisin surmata sinut, mutta sinähän olet nainen. Aavikko avaa minulle sylinsä, ja vaikka roomalaiset ovatkin hyviä ihmisajajia, niin saanevatpa he etsiä kauan, ennen kuin löytävät minut, sillä siellä hietamerellä asuu uskollista ja urhollista väkeä. Vaikka myönnän, että sinä olet saanut minut petetyksi, niin oletpa kuitenkin velvollinen vastaamaan, mistä olet saanut tietää tämän kaiken. Vankeudessa tai pakolaisena, jopa itse kuolemassakin on minulle lohdutuksena, että voin kavaltajalle jättää kiroukseni. Tiedänhän syntyneeni kurjuuteen. Kuka on sinulle kaikki nuo asiat sanonut?"
Oliko se teeskentelemistä vaiko totta, että egyptiläistytön muoto muuttui vähän surumieliseksi?
"Hurin poika", hän vastasi, "minun kotimaassani on taiteilijoita, jotka meren rannoilta kokoovat monivärisiä raakunkuoria, rikkovat ne pikkupaloiksi ja liittelevät yhteen kauneimmiksi kuviksi. Etkö ymmärrä tarkoitustani? Minä olen sieltä täältä siepannut viittauksia, jotka olen sovitellut yhteen ja niistä saanut jommoisenkin kauniin kuvan. Muutamia katkelmia olen saanut omasta suustasi, sillä aavikoilla ovat teltan seinät ohuet. Jos sain kuulla jotakin, joka vähänkään koski juutalaisten kuninkaasen, niin tietysti en sulkenut korviani."
Ben-Hur tahtoi poistua, mutta Iras pidätti häntä. "Maltahan vielä!" hän sanoi. Ben-Hur totteli, tietäen, että hän nyt oli ilmoittava pääasiansa.
"Minä surkuttelen sinua", Iras alkoi. "Sinä olet nuori, rikas ja urhollinen. Sinä olet kokenut elämän katkeruutta. Tee, mitä minä nyt neuvon, niin olet pelastettu, minä vannon sen."
Into, jolla hän puhui, oli vilkastuttanut hänen kasvonsa. Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lumoavana.
"Sinulla oli kerran ystävä", Iras jatkoi, "muinoin lapsuudessasi. Te jouduitte riitaan, ja hän tuli sinun viholliseksesi. Hän teki sinulle väärin, ja monen vuoden kuluttua sinä tapasit hänet Antiokian sirkuksessa."
"Messala."
"Niin, juuri Messala. Sinä olet hänen velkamiehensä, unhota entiset asiat, tule jälleen hänen ystäväkseen, anna hänelle takaisin omaisuutensa, jonka hän menetti suuriin vetoihin, pelasta hänet! Kuusi talenttia ei merkitse sinulle mitään, ei senkään vertaa kuin yksi lehtevästä puusta putoova lehti, mutta hänelle, kun hän makaa ruumis riutuneena, ne merkitsevät paljon. Oi Ben-Hur, jalo ruhtinas, hänen säätyisellensä roomalaiselle on köyhyys julmempi kuin kuolema. Pelasta hänet!"
Hän puhui sukkelaan ja teki niin tahallansa ja kavalasti, ett'ei Ben-Hur ehtisi mitään ajatella, mutta hän pettyi. Ben-Hurista tuntui, kuin Messala katselisi hänen olkapäänsä ylitse vanhaan tapaansa pilkallisesti ja ylpeästi.
"Messala ei saa mitään!" hän sanoi lujasti. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä teen tässä kuin roomalainen roomalaista kohtaan. Salli minun kuitenkin kysyä, onko hän lähettänyt sinut tänne."
"Hän on luonteeltaan jalo ja luottaa sinun jalomielisyyteesi."
"Koska sinä tunnet hänet niin hyvin, kaunis viekoittelija, niin vastaapa, tekisiköhän hän itse päinvastaisessa tapauksessa mitä nyt toivoo minulta." Ja hänen silmänsä leimahtivat uhkaavasti.
"Oo!" yritti Iras, "hän on…"
"Hän on roomalainen; tahdotko sanoa, että minun, koska olen juutalainen, pitää mitata toisella mitalla? Senkö tähden, että minä olen juutalainen, minun pitäisi hänelle, roomalaiselle, jättää voittoni! Jos sinulla on mitään muuta sanottavaa minulle, niin sano, sillä, Israelin Jumalan kautta! jos vereni kiehahtaa vielä hiukan, niin saattaisin unhottaa, että sinä olet nainen ja että olet kaunis enkä huomaisi sinussa muuta kuin sen roomalaisen lähettämän vakoilijan. Vastaa pian!"
Iras peräytyi askelen. Hänen katseestaan ja äänestään näkyi koko hänen ilkeä luontonsa.
"Sinä ravan syöjä ja ravan nielijä, tahdotko verrata itseäsi Messalaan? Sellaiset kuin sinä olette syntyneet palvelemaan häntä. Hän olisi tyytynyt kuuteen talenttiin. Mutta minä sanon, että sinun pitää lisätä niihin kaksikymmentä. Kuuletko, mitä minä sanon? Sinun pitää maksaa, että minä niin kauan jaksoin olla sinun kanssasi, että kärsin sinua, jopa sinua suosinkin, vaikka siten tein hänelle palvelusta. Tämä kaupustelija, joka hoitaa sinun rikkauttasi, joll'ei hän huomiseen asti kirjoita minun hyväkseni kahtakymmentä kuutta talenttia sinun omakätistä sitoumustasi vastaan, niin saa Sejanus ryhtyä selvittelemään asioita sinun kanssasi. Ole viisas! Jää hyvästi!"
Hän aikoi poistua, mutta Ben-Hur astui hänen eteensä.
"Jos tapaat Messalan tänään tai huomenna, täällä tai Roomassa", hän sanoi, "niin kerro hänelle, että kaikki, mitä hän on anastanut minulta, hänen täytyy korvata, — nekin kuusi talenttia. Sano hänelle, että minä jäin eloon kalereilta, jonne hän tuomitutti minut; sano hänelle, että sitä kurjaa tilaa, jossa hän nyt on, minä katson Israelin Jumalan lähettämäksi rangaistukseksi hänen rikoksistaan turvattomia kohtaan, jotka hänen tähtensä ovat kärsineet enemmän kuin kuoleman. Sano hänelle, että minun äitini ja sisareni, jotka hän elävinä hautautti Antonia-linnan komeroon kuolemaan spitalikuolemaa, ovat hyvissä voimissa ja terveinä, kiitos olkoon siitä natsarealaisen, jota sinä niin syvästi halveksit. Sano hänelle, että he ovat minulle jälleen lahjoitetut tekemään minun onneni täydelliseksi ja että, kun minä täältä lähden, minulle heidän rakkautensa täysin korvaa tuon saastaisen kiihkon, jonka sinä olet nyt siirtänyt hänelle. Sano hänelle, sinä ilmi elävä kavaluus — ja olkoon se teille molemmille lohdutukseksi! että jos Sejanus tulee ryöstämään minua, niin hän ei mitään löydä, sillä duumvirin perinnön minä olen muuttanut rahaksi ja toimittanut piiloon hänen kynsiltänsä. Tämä talo, maatilat, tavarat, laivat, karavaanit, joilla Simonides harjoittaa liikettänsä, kooten ruhtinaallisia tuloja, kaikki on suojeltu keisarillisilla kirjeillä, sillä toisen viisaus ehti ennen hänen kavaluuttansa. Varma etu soveliaan lahjan muodossa on Sejanuksesta paljoa parempi kuin epäilyttävä anastus, jossa hänen täytyy turvautua kavallukseen ja veren vuodatukseen. Sano hänelle, että vaikka kaikki omaisuus ja kaikki rahat olisivatkin minun omassa hallussani, niin olisihan minulla vielä yksi viimeinen keino: tehdä lahjakirja keisarin hyväksi ja sillä tavalla hajoittaa hänen ahneet aikeensa. Sen verran minä toki olen oppinut Roomassa. Sano hänelle viimein, ett'en minä lähetä hänelle kiroustani sanoina, vaan että minä leppymättömän vihani soveliaammaksi ilmaukseksi lähetän hänen tykönsä erään henkilön, joka on ilmi elävä kirous. Kun hän sitte katselee sinua, niin hänen roomalainen terävyytensä kyllä heti huomaa, ketä minä tarkoitan. Poistu nyt täältä, sillä minäkin aion lähteä!"
Hän saattoi Irasta ovelle, ja nosti kylmän kohteliaasti esirippua syrjään hänen ulos mennessään.
"Rauha olkoon sinulle!" hän sanoi tytön poistuessa.