VII LUKU.
Vanki.
Osasto legionasotamiehiä tuli seuraavana päivänä aution palatsin luo, sulki portit ainiaaksi, ja painoi ulkopuolelle vahasinetit, joissa oli latinaksi kirjoitus:
"Tämä on KEISARIN omaisuutta."
Roomalaisten ylpeän käsityksen mukaan se voimakas ilmoitus kylliksi riitti tarkoitukseensa, ja niin todella olikin.
Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähestyi dekurioni kymmenen ratsumiehensä kanssa Jerusalemista päin Natsaretia. Natsaret oli silloin vähäpätöinen vuorenrinteessä kyyröttävä kylä; sen ainoa katu oli tuskin muuta kuin karjain tallaama polku. Etelän puolella oli Esdrelon tasanko, ja lännen puoliselta kukkulalta näkyi Välimeren ranta, Ylä-Jordanin seudut ja Hermon-vuori. Kylän alapuolella oleva laakso ja muu ympäristö oli täynnä puutarhoja, viinimäkiä ja laidunmaita. Palmumetsiköt tekivät seudun itämaisen näköiseksi. Huoneet olivat säännöttömästi mikä missäkin, kaikki huonoja, nelikulmaisia, yksikerroksisia rakennuksia, katot tasaiset ja peitetyt heleän vihreillä viiniköynnöksillä. Kuivuus, joka oli polttanut Judean kukkulat ruskeaksi, elottomaksi aavikoksi, loppui Galilean rajalla.
Sotamiesten lähestyessä kylää kajahti torven ääni, vaikuttaen kuin tenhovoima asujamiin. Porteista ja ovista riensi ihmisjoukkoja kilvan saamaan tietoja outojen vierasten tulon tarkoituksesta.
Meidän tulee muistaa, että Natsaret oli syrjässä suurelta maantieltä ja kuului Gamalalaisen Judaan vaikutuspiiriin; siitä on helppo ymmärtää, millä tunteilla legionasotamiehet otettiin vastaan. Mutta kun he kaupunkiin saavuttuaan alkoivat marssia katua pitkin, silloin huomattiin mikä heillä oli tehtävänä, ja viha ja pelko haihtuivat uteliaisuuden tieltä. Niinpä ihmisjoukko, käsittäen sotamiesten aikovan pysähtyä kaivolle kaupungin koilliseen kulmaan, siirtyi porteilta ja ovilta sotamiesjonon jatkoksi.
Vanki, jota ratsumiehet vartioivat, oli tärkein uteliaisuuden esine. Hän astui jalkaisin, paljain päin, puoli alastonna, kädet taakse köytettyinä. Kalvosimiin sidotun nuoran toinen pää oli kiinnitetty hevosen kaulaan. Tomu, jota nousi hevosten jaloista, verhosi häntä keltaisen pilven tavoin. Hän hoiperteli väsyksissä eteen päin haavoittunein jaloin.
Kaivolle saavuttua dekurioni komensi pysähtymään ja laskeutui maahan, kuten enimmät hänen miehistäänkin. Vanki vaipui typertyneenä tomuun tielle, pyytämättä mitään. Ilmeisesti hän oli perin uuvuksissa. Kyläläiset, tultuaan lähemmäksi, huomasivat hänet nuoreksi pojaksi, ja he olisivat mielellään auttaneet häntä, jos olisivat uskaltaneet. Heidän siinä seisoessaan neuvottomina ja vesiastian kiertäessä sotamiesten kesken kädestä käteen, näkyi mies tulevan Seforin tietä. Eräs nainen huomasi hänet ja huudahti: "Kas, tuolla tulee kirvesmies. Nyt saamme kuulla jotakin uutta!"
Mainitulla miehellä oli sangen kunnianarvoinen muoto. Ohuet, valkoiset hiussuortuvat pilkistivät hänen kokoturbaninsa alta, ja vielä valkoisempi tuuhea parta riippui karkean, harmaan nutun ryntäillä. Hän astui hiljaa, sillä hän oli vanha, ja kantoi muutamia työkaluja: kirvestä, sahaa ja puukkoa, jotka kaikki olivat karkeaa ja raskasta tekoa. Hän oli nähtävästi matkustanut hyvin pitkältä lepäämättä.
Hän pysähtyi kaivolle, tarkastellen väkijoukkoa.
"Rabbi, hyvä rabbi Josef!" virkkoi muuan vaimo, juosten hänen luokseen. "Täällä on vanki! Tule ja kysy sotamiehiltä, kuka hän on, mitä hän on tehnyt ja mitä he aikovat tehdä hänelle."
Rabbin kasvot pysyivät värähtämättä. Hän kuitenkin katseli vankia ja meni heti upseerin luo.
"Herran rauha olkoon sinun kanssasi!" hän sanoi hyvin arvokkaasti.
"Ja sinun kanssasi olkoot jumalat!" vastasi dekurioni.
"Oletko sinä Jerusalemista?"
"Olen."
"Teidän vankinne on nuori."
"On ijältään."
"Uskallanko kysyä, mitä hän on tehnyt."
"Hän on murhamies."
Ihmiset kummastellen toistelivat tuota sanaa, mutta rabbi Josef kyseli edelleen.
"Onko hän Israelin poika?"
"Hän on juutalainen", vastasi roomalainen tylysti.
Ihmisten horjuva sääliväisyys palasi kahta voimakkaampana.
"Minulla ei ole selkoa teidän sukukunnistanne", jatkoi puhuja, "mutta hänen perheensä nimen minä tiedän. Olette varmaankin kuulleet puhuttavan Jerusalemin ruhtinaasta, jonka nimi oli Ben-Hur. Hän eli Herodeen aikana."
"Tunsin hänet näöltä", vastasi Josef.
"No, tuo on hänen poikansa."
Kummastuksen ja säälin ilmaukset tulivat yleisiksi, ja dekurioni kiiruhti niitä hillitsemään.
"Jerusalemin kadulla hän toissa päivänä oli vähällä surmata jalon Gratuksen heittämällä erään palatsin katolta — hänen isänsä, ell'en erehdy — tiilillä prokuraattoria päähän."
Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, ja natsarealainen katseli nuorta
Ben-Huria, kuin hän olisi ollut petoeläin.
"Tappoiko hän hänet?" kysyi rabbi.
"Ei."
"Onko hän tuomittu?"
"On kalereille koko ijäkseen."
"Herra häntä auttakoon!" huudahti Josef, kadottaen jo viimeinkin tyyneytensä.
Nuorukainen, joka oli tullut yhdessä Josefin kanssa, mutta tähän asti seisonut piilossa hänen takanansa, astui nyt esiin, laski kirveen pois kädestään, astui kaivolle suuren kiven luo ja toi sieltä vesiastian. Kaikki se tapahtui niin levollisesti, ett'ei vartia ehtinyt sitä estää, vaikka olisi tahtonutkin, ja nuorukainen kumartui vangin puoleen ja tarjosi hänelle juotavaa.
Käsi, joka lempeästi kosketti vangin päätä, herätti onnettoman Judahin, ja ylös katsahtaessaan hän näki unhottamattomat kasvot, melkein saman-ikäisen pojan kuin hän itsekin, ja niitä vaaleanruskean tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka yht'aikaa olivat niin suloiset ja puoleensa vetävät, niin täynnä rakkautta ja pyhää vakavuutta, että ne olivat ihan vastustamattomat. Judahin sielu, vaikka vähän paatunut pitkäin päivien ja öiden kärsimyksistä ja täynnä katkeruutta kostontunteista, joita siinä oli kytenyt koko maailmaa vastaan, suli vieraan katseesta ja pehmeni kuin lapsen mieli. Hän nosti astian huulilleen ja joi täysin siemauksin. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan.
Kun Judah oli juonut kylliksensä, siirtyi nuorukaisen käsi, joka oli sen aikaa ollut hänen olkapäällään, jälleen hänen tomuiselle tukallensa ja pysyi siinä niin kauan, kuin tarvitaan siunauksen lukemiseen. Sitte nuorukainen vei astian takaisin paikalleen kivelle, otti kirveensä maasta ja asettui rabbi Josefin luo. Kaikki sekä kyläläiset että sotamiehet seurasivat silmillään hänen tekoansa.
Siihen tapaus lähteellä päättyi. Sotamiehet, sammutettuaan oman janonsa ja juotettuaan hevosensa, lähtivät jälleen liikkeelle. Mutta dekurionin mieliala ei enää ollut sama kuin ennen. Hän omin käsin nosti nuorukaisen ylös tieltä ja auttoi hänet erään sotamiehen hevosen selkään. Natsarealaiset palasivat kotiinsa, heidän muassaan myöskin rabbi Josef ja hänen nuori kumppaninsa.
Tämä oli Marian pojan ja Judahin ensimmäinen yhtyminen ja ensimmäinen ero.
Kolmas kirja.
Kleopatra… Syyn mukainen tulee suruni määrä olla, yhtä suuri kuin on sen aihe. — (Diomedes ilmestyy alahalla.) Mitä? Kuollutko?
Diomedes. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.