VII LUKU.
Uusi toveri.
Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies nousi ja tuli hänen luoksensa.
"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.
"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"
"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."
"Kilparadalleko?"
"Niin, torven ääni, jonka äsken kuulit, oli merkki kilpailijoille."
"Hyvä ystävä", sanoi Ben-Hur avomielisesti, "minä tunnustan olevani tietämätön täkäläisistä oloista ja olisin sen tähden iloinen, jos sinä rupeisit saattelijakseni."
"Varsin mielelläni. Hiljaa! kuulehan! eikö kuulu vaunujen jyminää? Ne ajavat nyt radalle."
Ben-Hur kuunteli hetkisen ja jatkoi sitte tuttavuuden tekoa laskemalla kätensä miehen käsivarrelle, sanoen: "Minä olen duumviri Arriuksen poika, entä sinä?"
"Nimeni on Malluk, olen kauppiaana Antiokiassa."
"No niin, hyvä Malluk, torven ääni, pyöräin räminä ja huvituksen toivo viehättävät minua. Minä hiukan tajuan niitä urheiluja. En ole tuntematon Rooman kilpakentillä. Lähtekäämme katsomaan kilpa-ajoa."
Malluk vitkasteli lausua pikaista kysymystä:
"Olihan duumviri roomalainen, mitenkä sitte hänen poikansa on juutalaisessa puvussa?"
"Jalo Arrius oli kasvatus-isäni", vastasi Ben-Hur.
"Ah, kyllä ymmärrän, pyydän anteeksi uteliaisuuttani."
He saapuivat kohta metsän laidasta kedolle, johon kilparata oli laitettu tavalliseen kokoon ja muotoon. Rata oli pehmeää maata, joka oli poljettu kovaksi ja kasteltu; se oli molemmin puolin aidattu nuorilla, jotka olivat löyhästi kiinnitetyt maahan pistettyihin heittokeihäihin. Katsojain mukavuudeksi ja niille, jotka ottivat kilpailuun osaa likeisemmälläkin tavalla kuin paljaalla katselemisella, oli koko joukko telttakatoksia, joiden alle oli rakennettu pengermittäin kohoavia penkkejä. Tulijat kävivät istumaan erään katoksen alle.
Ben-Hur luki vaunut niiden mennessä ohitse. Niitä oli yhdeksän.
"Toivotan heille onnea", hän sanoi hyvänluontoisesti. "Luulinpa, että täällä idässä tyydyttäisiin kahteen hevoseen, mutta nyt näenkin, että ollaan kunnianhimoiset ja käytetään aivan kuninkaallisesti neljää. Saadaanpahan nähdä, miten onnistuu."
Kahdeksan nelivaljakkoa kulki ohitse, muutamat hiljaa juosten, toiset täyttä vauhtia, kaikki erinomaisen hyvin ohjattuina. Yhdeksäs nelivaljakko tuli laukkaamalla. Ben-Hur huudahti ihmetyksestä.
"Minä olen ollut keisarin tallissa, Malluk, mutta, isämme Abrahamin siunatun muiston nimessä, en ole koskaan vielä nähnyt noiden vertaisia!"
Nämä viimeiset juoksijat suhahtivat ohitse hänen puhuessaan. Yht'äkkiä nelivaljakko joutui epäjärjestykseen. Katsojain joukosta kuului kimakka huuto. Ben-Hur kääntyi sinne päin ja huomasi ukon, joka oli puoleksi noussut paikaltaan, nyrkit ilmassa, silmät hurjasti säkenöivinä ja pitkä parta kiihkosta vapisevana. Muutamat lähinnä istujat alkoivat nauraa.
"Pitäisipä noiden ainakin kunnioittaa hänen hopeapartaansa. Kuka hän on?" Ben-Hur kysyi.
"Mahtava mies aavikoilta, jostakin Moabin toiselta puolen. Hänellä on koko laumat kameleja ja hevosia, joiden sanotaan suorassa linjassa polveutuvan ensimmäisen Faraon juoksijasta. Sheikki Ilderim on hänen nimensä ja arvonsa", vastasi Malluk.
Ajaja koetti tällä välin rauhoittaa nelivaljakkoa, mutta turhaan.
Jokainen turha koetus suututti sheikkiä yhä enemmän.
"Abbadon hänet vieköön!" huusi patriarkka kimakasti. "Juoskaa, lentäkää! kuuletteko, lapseni?" Tämä kysymys oli nähtävästi lausuttu hänen seuralaisilleen ja heimolaisilleen. "Kuuletteko? Ne ovat aavikon lapsia, kuten te itsekin. Pysäyttäkää, rientäkää!"
Hevoset yhä enemmän rajustuivat.
"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla, minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin…" Loppu sotkeutui kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja, joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin, kun luotin roomalaiseen!"
Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti ystäväin sotajuonta.
Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.
Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat. Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli; kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset, niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa. Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella hän olikin oikeassa.
Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan, joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä haukkumasanoja.
Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen. Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän uuden ajajan esiytymisestä.
Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat, kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen, takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.
Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja muissa sellaisissa juhlatiloissa.
Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä eli aisan kummallakin puolella olevia ieshevosiksi ja laitimmaisia ohjashevosiksi. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön. Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.
Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla, käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat, että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.
Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät, ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.
Kuka hän oli?
Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.
Kukahan hän olikaan?
Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.
Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi; se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti auttaneet häntä: ajaja oli Messala.
Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.