VIII LUKU.
Kavallus.
Kadut olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka kävelivät edes takaisin tai tunkeilivat tulien ympärille, joilla lihaa ja muita ruokavaroja paistettiin, laulaen ja huvitellen kuten paraiten osattiin. Palavan sedripuun tuoksu täytti ilman. Kaikki israelilaiset tervehtivät tällaisissa juhlatilaisuuksissa toinen toistansa kuten veljiä, eikä vierasvaraisuudella ollut mitään rajoja. Ben-Huria tervehdittiin joka askeleella ystävällisesti, ja joka tulelle pyydettiin häntä maistamaan ravintoa, sillä "olemmehan israelilaisia veljiä", sanottiin kaikkialla. Hän kuitenkin kiittäen yhä riensi eteen päin, sillä hän aikoi majatalossa nousta ratsunsa selkään ja palata teltoille, jotka olivat Kidronin varrella. Päästäkseen majatalolle täytyi hänen astua sen tien poikki, joka kohta oli tuleva surullisen kuuluisaksi hirmuisimmasta näytelmästä, mitä historiakirjoissa tiedetään kertoa. Sielläkin olivat juhlallisuudet täydessä vauhdissa. Katsoessaan pitkin katua hän näki etäämpää soihtujoukon lähestyvän. Kaikkialla, mistä ne kulkivat ohitse, vaikeni laulu ja juhlariemu. Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi savun ja kipunain seasta välkkyvän roomalaisten legionasotamiesten keihäitä. Mitä oli roomalaisilla sotamiehillä tekemistä juutalaisten juhlassa? Tuo varmaankin merkitsi jotain erinomaista. Hän pysähtyi katsomaan.
Jonon lähestyessä veti varsinkin kolme henkilöä puoleensa Ben-Hurin huomiota. He astuivat ensimmäisten joukossa, ja palvelijat, jotka astuivat heidän edellänsä, näyttivät pitävän erityistä huolta heistä. Vasemman puolisen heistä hän tunsi temppelinvartiain päälliköksi, ja oikean puolinen oli pappi. Sitä henkilöä, joka astui heidän keskellänsä, hän ei nyt yht'äkkiä tuntenut, sillä mies nojasi raskaasti saattajansa käsivarteen ja piti päätänsä niin alhaalla, ett'ei kasvoja näkynyt. Hän oli melkein kuin pahantekijä, joka ei vielä ollut tointunut vangitsemishämmästyksestään, taikka kuin mies, joka on menossa hirveään rangaistukseen, kidutukseen tai kuolemaan. Sen verran ainakin näkyi, että joll'ei hän ollut tuon kulun yksinomaisena aiheena, niin hän ainakin oli siinä päähenkilöitä. Jos Ben-Hur olisi vain saanut selville, kuka se mies oli, niin hän ehkä käsittäisi koko asiankin. Sen tähden hän rohkeasti astui papin sivulle ja pysyi hänen tasallaan. Jospa tuo mies edes kerrankaan nostaisi päätänsä! Kas, nyt hän nosti. Lyhty valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja rumasti vääristyneet, ja silmät katselivat epätoivoisesti, levottomasti ja sekavasti. Oleskellessaan natsarealaisen seurassa oli Ben-Hur oppinut tuntemaan sekä opetuslapset että mestarin. Nähdessään nyt tuon suonenvedon tapaisesti vääntelehtivän muodon, hän huudahti:
"Iskarioth!"
Mies käänsi hitaasti päätänsä häneen päin ja liikutti huuliaan, ikään kuin tahtoen puhua. Mutta pappi ehti ennemmin.
"Kuka sinä olet? Mene tiehesi!" hän sanoi, sysäten Ben-Hurin syrjään.
Ben-Hur ei ollut milläänkään tuosta raa'asta kohtelusta, vaan yhtyi vähän matkan päässä jälleen seuraan. Bezetan kunnaan ja Antonia-linnan välitse he saapuivat Betesdan lammikon ohi Lammasportille. Kaikkialla olivat ihmiset liikkeellä juhlaa viettämässä. Nyt pääsiäisyönä oli portti avoinna ja ilman vartiota. Kaksi tietä läksi siitä, toinen pohjoista kohti ja toinen Betaniaan. Vaeltajat kääntyivät laaksoon, jota pitkin Kidronin oja juoksee, ja astuivat siltaa myöten sen poikki. Ihmisjoukon askelet sekä keihästen ja sauvain sysäykset kumisivat jylhästi sillan holveissa. Vielä vähä matkaa astuttiin edelleen ja käännyttiin sitte vasemmalle öljypuistoa kohti, jonka kiviaita näkyi tiellekin. Ben-Hur tiesi, ett'ei siellä ollut muuta tavattavaa kuin joitakuita vanhoja, myhkyräisiä öljypuita, ruohoa ja kallioon hakattu säiliö, johon puserrettu öljy valui. Hänen ihmetellessään, mitä niin suurella ihmisjoukolla oli sellaiseen aikaan tekemistä niin syrjäisessä paikassa, kaikki äkisti pysähtyivät. Kuului kiihtyneitä ääniä, iskuja ja rynnistystä. Ainoastaan sotamiehet pysyivät järjestyksessään.
Ben-Hur silmänräpäyksessä juoksi edelle, saapui portittomalle muurinaukolle ja pysähtyi odottamaan, mitä oli tuleva.
Puistossa porttiaukon vastapäätä seisoi valkopukuinen mies paljain päin, hoikka vartalo vähän kumarruksissa eteen päin, kädet ristissä ryntäillä, tukka pitkä ja kasvot surulliset; nöyryyden ja kärsivällisen odotuksen ilmeinen kuva.
Se oli natsarealainen!
Lähellä, ihan portin vieressä olivat hänen opetuslapsensa; he kiihtyneessä mielentilassaan olivat mestarin ylevän rauhallisuuden täydellinen vastakohta. Tämän rauhallisen olennon vastapäätä seisoi ällistelevä ja arka ihmisjoukko valmiina heti lähtemään pakoon, kun hän olisi vain hiukankaan osoittanut vihastusta. Ben-Hur katseli pikimmiten heitä, kunnes katse pysähtyi Judaasen: hän ymmärsi nyt, mitä tällä hyökkäyksellä näin öiseen aikaan tarkoitettiin. Tuossa seisoi kavaltaja, tässä kavallettu! Tuo aseväki aikoi ottaa hänet vangiksi.
Ei kukaan ihmisolento voi varmaan sanoa, mitä hän on tekevä, kun toimeen ryhtymisen hetki tulee. Tapaus, jota varten Ben-Hur oli vuosikausia valmistautunut, oli nyt tullut; mies, jonka puolustamisen hän oli asettanut elintehtäväkseen, oli kuoleman vaarassa, ja kuitenkin hän seisoi siinä toimettomana. Sellaisia vastakohtia on ihmisluonteessa! Totta puhuaksemme se ylevä levollisuus, jolla salaperäinen natsarealainen otti vastaan vihollisensa, pidätti häntäkin. Hän ajatteli: "ehkäpä hänen niin usein nähty ihmeellinen voimansa on hänellä nytkin riittävänä apuna. Hän on aina saarnannut rauhaa, rakkautta ja anteeksi antamista, ja arvattavasti nytkin toimii opetuksensa mukaan. Hän, joka on elämän ja kuoleman herra, luultavasti käyttää voimaansa puolustuksekseen, mutta millä tavalla? Riittäisihän hänelle yksi sana, yksi viittaus tai yksi ajatus."
Ben-Hur arvosteli yhä vielä natsarealaista inhimillisen mitan mukaan.
Yht'äkkiä kuului Jesus levollisella äänellä kysyvän:
"Ketä te etsitte?"
"Jesusta natsarealaista."
"Minä se olen."
Nämät sanat lausuttiin vaatimattomasti ja ilman vihaa, mutta kuitenkin ihmisjoukko peräytyi kauhuissaan ja moni kaatui maahankin. Ehkä he olisivatkin jättäneet hänet rauhaan, joll'ei Judas olisi mennyt hänen luoksensa.
"Terve, opettaja!" hän sanoi ja suuteli häntä.
"Judas", sanoi natsarealainen vähän nuhtelevalla äänellä, "suutelemisellako sinä petät ihmisenpojan? Mitä varten olet tullut tänne?"
Kun ei mitään vastausta tullut, niin hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja kysyi:
"Ketä te etsitte?"
"Jesusta natsarealaista."
"Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos minua etsitte, niin antakaa näiden mennä."
Miehiä tuli hänen tykönsä. Muutamat opetuslapset, joille kaikille hän oli pyytänyt vapautta, aavistivat heidän aikomustansa ja lähestyivät. Joku sivalsi miekkansa ja hakkasi palvelijalta pois korvan, voimatta sillä pelastaa mestariansa. Ja yhä vielä Ben-Hur seisoi mihinkään toimiin ryhtymättä.
Sill'aikaa kuin kiinniottajat varustelivat nuoraa, sitoaksensa ja viedäksensä hänet pois, teki natsarealainen jaloimman rakkaustyönsä. Se ei tosin ollut suurin ihme, mutta suurin näyte hänen rakkaudestaan vihollisiansa kohtaan. Hän koski haavoitettuun korvaan ja paransi sen.
Ystävät ja viholliset kummastuivat yhtä paljon kumpaisetkin, ystävät siitä, että hänellä tällaisessakin tapauksessa oli sydämmessään tilaa säälille ja armahtavaisuudelle, ja viholliset siitä, että hän voi tehdä sellaisen ihmeen.
"Ainakaan hän ei taipune heidän sidottavakseen", ajatteli Ben-Hur.
"Pistä miekkasi tuppeen! Kalkki, jonka isäni antoi minulle, eikö se ole minun juotava?" Kiivaasta opetuslapsestaan hän kääntyi oikeudenpalvelijain puoleen: "Niin kuin ryövärin tykö te läksitte miekkain ja seipäiden kanssa. Kun minä olin joka päivä teidän kanssanne temppelissä, ette ojentaneet kättänne minua vastaan; mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta."
Miesjoukko jälleen rohkasihe ja piiritti hänet. Kun Ben-Hur katseli, missä opetuslapset olivat, niin heitä ei näkynyt ainoatakaan, kaikki olivat kadonneet. Natsarealainen vangittiin, hän, joka yhdellä henkäyksellään olisi voinut tuhota vihollisensa niin, ett'ei heistä olisi näkynyt merkkiäkään.
"Minkä kalkin", Ben-Hur ajatteli, "on isänsä hänelle valmistanut? Kuka se isä on? Salaisuus toisensa perästä, monta kerrassaan."
Ihmisjoukko, sotamiehet etupäässä, Iäksi takaisin kaupunkiin. Ben-Hur oli murheellinen ja tyytymätön itseensä. Hän päätti kysyä asiaa vangilta itseltään. Hän tiesi vangin olevan väkijoukon keskellä siinä paikassa, josta soihdut loistivat. Riisuttuaan pitkän manttelinsa ja pääliinansa ja heitettyään ne puiston matalalle kiviaidalle hän riensi ihmisjoukon jälestä ja yhtyi rohkeasti siihen. Hänen onnistui päästä sen miehen sivulle, joka talutti vankia nuorasta. Natsarealainen astui hitaasti, pää kumarruksissa, kädet selän taa sidottuina ja tukka kasvoilla riippumassa. Hän astui kumarammassa kuin tavallisesti ja näytti unhottaneen kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Papit ja vanhimmat astuivat hänen edellänsä, puhellen keskenään sekä tuon tuostakin tutkivasti katsahtaen vankiin. Joukko oli lähellä siltaa, kun Ben-Hur rohkeasti tempasi nuoran palvelijan kädestä ja siirtyi ihan natsarealaisen viereen.
"Mestari, mestari", hän sanoi hätäisesti, "etkö kuule? Yksi sana vain!
Sano minulle…"
Häntä keskeytti äkäinen kysymys: "kuka sinä olet?" ja mies, jolta hän oli temmannut nuoran, ojensi jo kätensä jälleen tarttuakseen siihen. Mutta Ben-Hur ei tuosta hämmästynyt. "Seuraatko sinä heitä vapaasta tahdosta?" hän kysyi.
Useampia muita tunkeutui nyt lähelle, ja moneen kertaan kuului kiukkuinen kysymys: "kuka sinä olet?"
"Mestari", jatkoi Ben-Hur kiireesti puhettansa tuskaisella äänellä, "minä olen sinun ystäväsi ja ihailijasi. Sano minulle, otatko minulta vastaan apua, jos minä tuon sitä?"
Natsarealainen ei edes katsahtanutkaan ylös eikä antanut mitään tuntemisen merkkiä. Kuitenkin oli tuossa kumartuneessa olennossa jotakin, joka kuiskasi Ben-Hurille: "Anna hänen olla. Hänen ystävänsä ovat luopuneet hänestä, maailma ei tunne häntä. Sielunsa tuskassa hän on ottanut jäähyväset ihmiskunnalta. Hän ei tiedä, mihin häntä viedään, eikä pidä siitä lukuakaan. Jätä hänet rauhaan."
Sellaiseen toivottomuuden tilaan Ben-Hur nyt näki pakosta joutuneensa. Kymmenkunta kättä tarttui häneen, ja joka taholta kuului huuto: "Hän on yksi heistä. Viekää pois hänet! Lyökää hänet maahan! Surmatkaa hänet!"
Silloin Ben-Hur väkivoimaisella riuhtasulla karisti ahdistajat pois kimpustaan ja syöksyi tiheän ihmisjoukon lävitse ulos vapauteen. Hänen vaatteensa jäivät niiden käsiin, jotka koettivat pidättää häntä, mutta hän alasti katosi rotkotien pimeyteen.
Noudettuaan manttelinsa ja pääliinansa puiston aidalta hän meni majataloon, nousi hevosensa selkään ja ratsasti omaistensa luo, aikoen huomispäivän kuluessa mennä tapaamaan natsarealaista. Hän näet ei tiennyt, että mestari jo samana yönä vietiin Hannaan taloon tutkittavaksi.
Raskaalla mielellä Ben-Hur tänä yönä laskeutui vuoteellensa, mutta unta ei tullut. Nyt hänelle selvisi, että toivottu juutalainen kuningaskunta oli vain unikuva ja sinä pysyikin. Mutta Ben-Hur oli luonne, joka pettymyksissäkään ei voinut kokonaan kukistua. Niinpä nytkin näiden hälvenevien tuulentupain seasta alkoi hänen mieleensä kuvautua levollinen ja päivänpaisteinen elämä miellyttävässä kodissa Esterin keralla. Yön hitaat hetket näyttivät hänelle moneenkin kertaan Misenumin läheisen huvilan sisustan, jossa hänen pikku maalaisvaimonsa käveli ruusujen ja liljain keskellä taikka istui atriumissa kehräämässä. Ja sen kuvan ympärillä leijaili Napolin päivänpaisteinen ilma, ja viereltä kajasti sinertävä merenlahti kirjavanaan valkoisia ja purppuraisia purjeita. Hänen elämänsä käännehetki oli tullut.