XI LUKU.
Vedot.
Heti, kun ilta vaipui Antiokian ylitse, levisi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta ihmisvirta joka taholle, mutta varsinkin alas Nymfaeumiin päin pitkin Herodeen pylvästöä. Melkein kaikista kansakunnista oli siinä ihmisiä. Se ei ollut mitään erityistä, jota olisi näkynyt vain Antiokiassa; pikemmin näytti roomalaisen maailmanvallan tehtävänä olevan välittää kansojen yhteen sulamista ja muukalaisten tutustumista toisiinsa. Tosiaan läksikin kokonaisia kansoja asuinpaikoiltansa ja matkusti mielin määrin toisiin seutuihin, vieden kanssaan tapansa, pukunsa, puheensa ja jumalansa, pysähtyivät, missä heistä näytti sopivimmalta, rupesivat harjoittamaan eri elinkeinoja, rakensivat kartanoita ja alttareja ja pysyivät sellaisina kuin ennen kotimaassaan.
Yksi omituisuus oli kuitenkin tänä iltana nähtävänä. Melkein jok'ainoa käytti jonkun kuulutetun kilpa-ajajan väriä joko vyönä, nauhana tai höyhentöyhtönä. Olipa se minkä muotoinen hyvänsä, osoitti se aina, mihin puolueesen kukin kuului. Niinpä esimerkiksi vihreästä väristä tunnettiin atenalaisen Kleanteen ystävä, mustasta byzantionilaisen. Se oli vanha tapa, ehkäpä jo Oresteen ajoista, tapa, jota ansaitsisi tutkia kuin jotain muutakin historiallista merkillisyyttä ja joka osoitti, mihin naurettaviin liiallisuuksiin ihmiskunta hulluudessaan eksyi.
Jos tarkkaan katseli tätä ihmisvirtaa, niin tuli pian vakuutetuksi, että kolme väriä oli enimmäkseen vallalla: vihreä, valkoinen sekä kullan ja punaisen kirjava.
Mutta me siirrymme nyt kadulta saaripalatsiin.
Viisi lamppukruunua oli äsken sytytetty. Seura, jonka siellä tapaamme, on melkein sama, kuin edellä olemme kuvailleet. Sohvalla on tänäänkin makaajia ja vaatteita, ja pöydiltä kuuluu kuutionoppain rapinaa. Mutta suurin osa miehistä on joutilaina. Muutamat astuskelevat haukotellen edes takaisin taikka pysähtyvät ohi mennen lausumaan jotakin, joka ei merkitse mitään. Eiköhän huomenna toki liene kaunis ilma? Ovatko kilpailujen valmistukset kaikki tehdyt? Ovatko Antiokian sirkuksen säännöt toisenlaiset kuin Rooman? Totta puhuaksemme, tämä nuoriso on ikävissään. Heidän päätyönsä on tehtynä. Jos voisimme katsahtaa heidän muistitauluihinsa, niin näkisimmepä, että ne ovat täpö täynnä vetoja kaikista kilpailijoista: juoksijoista, painiskelijoista, nyrkkitaistelijoista, vaan ei kilpa-ajajista.
Mistä se välinpitämättömyys?
Siitä se tuli, hyvä lukija, että kukaan ei tahtonut edes ropoakaan uskaltaa Messalaa vastaan.
Salissa käytetään ainoastaan hänen väriänsä. Ei kukaan ajattele edes tappion mahdollisuuttakaan hänelle. Eikö hän ollut paraiten harjautunut? Eikö hän ollut saanut taitoansa roomalaiselta mestarilta? Eivätkö hänen hevosensa olleet voittaneet Rooman sirkuksessa? Ja sitä paitsi, olihan hän roomalainen!
Messala itse istuu levollisena sohvan nurkassa. Hänen ympärillään näemme hänen ihailijoitaan sekä istumassa että seisomassa, ja kaikki he ihan ovat hukuttaa hänet kyselemistulvaan. Tietysti on heidän mielestään olemassa vain yksi puheen aine.
Drusus ja Caecilius astuvat juuri sisään.
"Ah!" huudahtaa nuori ruhtinas, heittäytyen sohvalle Messalan jaloksiin, "ah, Bakkus avita, olenpa ihan väsyksissä!"
"Mistä sinä tulet?" kysyi Messala.
"Kadulta — minä olen ollut kaikkialla, Omfalossa ja joka taholla, jumalat tiennevät, miten kaukana. Ihmisvirtoja loppumatta, en koskaan ole kävellyt niin paljoa pitkin katuja! Sanotaan koko maailman tulevan huomenna sirkukseen."
Messala purskahti ylenkatseellisesti nauramaan. "Ne hupsut! He eivät ole koskaan nähneet keisarin toimittamia sirkus-kilpailuja. Mutta, Drusus, mitä sinä näit?"
"En mitään."
"O—ah! Etkö muista?" sanoi Caecilius.
"Mitä sitte?" kysyi Drusus.
"Valkoisten kulkuetta."
"Totta tosiaan!" huudahti Drusus, nousten kyynäspäilleen. "Me tapasimme valkonauhaisen joukon, ja niillä oli lippukin. Mutta — ha ha ha!"
Hän veltosti putosi takaisin makaamaan.
"Julma Drusus, miksi et kerro?" pyysi Messala.
"Roskaa aavikolta, Messala, suolensyöjiä Jakobin temppelistä
Jerusalemista. Mitä minulla olisi ollut tekemistä heidän kanssansa?"
"Ei", sanoi Caecilius, "Drusus pelkäsi joutuvansa pilkaksi, mutta minä en, Messala!"
"No, puhu sitte!"
"Me pysäytimme joukon ja…"
"Tarjosimme vetoa", sanoi Drusus, katuen, että oli antanut toiselle puheen vuoroa, ja ryhtyen itse jälleen kertomaan. "Ha ha ha! yksi niistä, jolla ei ollut niin paljoa nahkaa kasvoissa, että se olisi riittänyt onkimadonkaan kääreeksi, tuli esiin ja — ha ha ha! — suostui! Minä tempasin muistitauluni. Kuka on teidän miehenne? kysyin minä. Juutalainen Ben-Hur, vastasi hän. Minä kysyin: Millä tavalla panemme vedon ja paljostako? Hän vastasi: Yhdestä — yhdestä —! Anna anteeksi, Messala. Jupiterin leimauksen kautta, minä en saa jatketuksi naurulta! Ha ha ha!"
Kuuntelijat kumartuivat eteen päin, ett'ei tavukaan jäisi kuulematta.
Messala katsahti Caeciliukseen.
"Yhdestä siklistä", tämä jatkoi.
"Yhdestä siklistä, yhdestä siklistä"
Pilkkanaurun hohotus seurasi noita sanoja.
"Ja mitä sinä teit, Drusus?" kysyi Messala.
Salin ovelta kuului silloin huudahdus ja sai aikaan hyökkäyksen sinne päin. Kun melu jatkui ja vahveni, riensi Caeciliuskin sinne, viivyttyään kuitenkin niin kauan, että ehti selittää: "jalo Drusus suostui vetoon ja…"
"Valkoinen! valkoinen!"
"Tulkoon vain!"
"Tänne päin, tänne päin!"
Sellaisia huutoja kaikui salissa, sotkien kaiken keskustelun. Nopan heittäjät jättivät pöytänsä, makaajat heräsivät, hieroivat silmiään, sieppasivat esiin muistitaulunsa ja riensivät ovelle päin.
"Minä suostun…"
"Ja minä…"
"Minä…"
Henkilö, jota niin lämpimästi otettiin vastaan, oli se kunnianarvoinen juutalainen, joka oli ollut Ben-Hurin matkakumppanina Kyprosta Antiokiaan tullessa. Hän astui sisään vakavana ja levollisena ja miesjoukkoa tarkastellen. Hänen pukunsa oli pilkuttoman puhdas valkoinen ja samoin turbaaninsa. Kumarrellen ja kohteliaasti hymyillen tuosta vastaanotosta hän hitaasti astui keskipöydän luo. Sinne päästyään hän kääri pukunsa ylhäisten tavalla laskoksiin ympärillensä, asettui istumaan ja viittasi kädellään. Sormesta välähtelevä kalliskivi melkoisesti auttoi häntä saamaan sanansa kuulluksi.
"Roomalaiset — sangen jalot roomalaiset, minä tervehdin teitä", hän sanoi.
"Hiljaa, Jupiter avita! Kuka hän on?" kysyi Drusus.
"Israelilainen koira! Sanballat hänen on nimensä, ja hän on muonantoimittaja sotaväelle ja suunnattoman rikas, ja siksi hän on tullut sellaisesta muonan toimittelusta, jota ei olekaan toimittanut, vaikka maksut kyllä saa. Kuitenkin hän virittelee pauloja, hienompia kuin hämähäkin langat. Tule, Venuksen vyön kautta me hänet kytkemme!"
Messala näin puhuessaan nousi ja yhtyi Drusuksen kanssa miesjoukkoon, joka tungeskeli juutalaisen ympärillä. Sanballat otti muistitaulun käteensä ja sanoi levollisesti:
"Kadulla kuulin, että täällä palatsissa ollaan ikävissään, kun kukaan ei uskalla panna vetoa Messalaa vastaan. Jumalain täytyy saada uhreja, kuten tiedätte, ja sen tähden olen täällä. Minun värini kyllä näette; ryhtykäämme siis asiaan. Minkä verran te tarjoatte?"
Hänen rohkeutensa näytti tekevän kuulijat mykiksi.
"Mutta pian", hän sanoi, "minun pitää joutua konsulin puheille."
Kehoitus vaikutti.
"Kaksi yhtä vastaan!" huusi kymmenkunta ääntä.
"Mitä?" ihmetteli muonan hankkija. "Kaksi vain yhtä vastaan, ja teidän miehenne on kuitenkin roomalainen!"
"No, olkoon sitte kolme!"
"Kolme, sanotte — kolmeko vain — ja minun mieheni on ainoastaan juutalaiskoira! Tarjotkaa edes neljä."
"No, neljä sitte", virkkoi nuorukainen, äsken lasten luvusta päässyt, jota tuo iva ärsytti.
"Antakaa minulle viisi — Rooman kunniaksi — viisi!"
"Olkoon menneeksi: viisi yhtä vastaan!" kuului ääni.
Hyväksymishuuto kajahti, yleinen liike syntyi ja Messala astui esiin.
"No niin, olkoon menneeksi viisi", hän sanoi.
Sanballat hymyili ja varustautui kirjoittamaan.
"Jos keisari huomenna kuolee, eipä toki Rooma jää ihan hukkaan. On edes yksi, joka rohkenee nousta hänen istuimellensa. Anna minulle kuusi."
"Menköön", kuului Messalan vastaus.
Vielä kovempi hyväksymishuuto kajahti.
"Siis kuusi", jatkoi Messala. "Kuusi yhtä vastaan, siinä on roomalaisen ja juutalaisen erotus. Ja koska nyt olemme saaneet tämän selville, sinä sianlihan vapahtaja, jatkakaamme. Mistä summasta? mutta pian! Konsuli muuten saattaisi haetuttaa sinua ja riistäisi meiltä hyvän huvin."
Sanballat kärsi tyynesti pilkan iskut, kirjoitti ja antoi taulun
Messalalle.
"Lue, lue!" vaativat kaikki.
Messala luki:
"Mem.
Kilpa-ajot. Messala, Roomasta, vedossa Sanballatia, samoin
Roomasta, vastaan väittää voittavansa juutalaisen Ben-Hurin.
Vetosumma: 20 talenttia. Voittosumma kuusi yhtä vastaan.
Todistajat: Sanballat."
Hiiskumaton äänettömyys vallitsi salissa. Jokainen näytti kivettyneen siihen asentoonsa, jossa oli kuunnellut vedon lukemista. Messala katsoa tuijotti muistitauluun ja kaikki muut katsoa tuijottivat häneen. Hän huomasi sen ja pikimmiten punnitsi asemaansa. Ihan äsken oli hän itse seisonut samassa paikassa, isotellen ja kerskaten maanmiestensä edessä. He sen kyllä vielä muistivat. Joll'ei hän kirjoittanut alle, oli hänen sankarimaineensa mennyt. Eikä hän kuitenkaan voinut kirjoittaa, sillä hänellä ei ollut omaisuutta sataa talenttia, eipä edes viidettäkään osaa siitä. Hänen päätänsä pyörrytti; hän seisoi siinä kasvot kalpeina, saamatta sanaakaan suustansa. Viimein hän luuli keksineensä keinon.
"Kuulepas, juutalainen", hän sanoi, "näytäs, missä sinulla on ne 20 talenttia."
Sanballatin uhoitteleva hymy yhä kasvoi. "Tässä", hän sanoi, ojentaen
Messalalle paperin.
"Lue, lue!" huudettiin joka taholta.
Messala luki uudestaan.
"Tämän omistaja, Sanballat Roomasta, saa minun luonani tällä osoituksella nostaa viisikymmentä talenttia keisarillista rahaa.
Simonides."
"Viisikymmentä talenttia; Viisikymmentä talenttia!" kaikui ihmettely joka taholta.
Nyt riensi Drusus Messalalle avuksi. "Herkules avita!" hän huusi, "tuo paperi valehtelee ja juutalainen on valehtelija. Kelläpä muulla kuin keisarilla olisi nostettavana viisikymmentä talenttia? Toimittakaa pois tuo hävytön!"
Tämä huuto kuului vihaiselta, ja moni muu vihainen ääni kannatti sitä, mutta Sanballat istui paikallaan ja hänen hymynsä muuttui yhä uhoittelevammaksi, mitä kauemmin hänen annettiin odottaa. Viimein Messala sanoi:
"Hiljaa! Mies miestä vastaan, te maanmieheni, vanhan roomalaisnimemme kunnioituksesta."
Se soveliaasen aikaan lausuttu kehoitus tuotti hänelle takaisin vaikutusvaltansa.
"Sinä ympärileikattu koira!" jatkoi hän Sanballatille, "enkö minä luvannut sinulle kuutta sinun yhtäsi vastaan, vai mitä?"
"Niin lupasit", vastasi juutalainen levollisesti.
"No niin, mutta anna minun määrätä summa."
"Älä vain tee sitä mitättömän pieneksi", vastasi Sanballat.
"Kirjoita sitte kahdenkymmenen sijaan viisi."
"Onko sinulla sen vertaa?"
"Jumalain äidin kautta, minä näytän sinulle todistuksen."
"Älä huoli, kyllä niin jalon roomalaisen sanakin riittää. Tee vain summa tasaiseksi, sano kuusi, niin minä kirjoitan."
"No, olkoon menneeksi sitte."
He vaihtoivat sitoumuksia. Sanballat heti nousi ylös ja katseli ympärilleen, entisen hymyn sijasta iva huulilla. Hän kyllä tiesi paremmin kuin kukaan, kenen kanssa hän nyt oli tekemisissä.
"Roomalaiset", hän sanoi, "minä ehdotan toista vetoa, jos uskallatte siihen tarttua! Viisi talenttia viittä talenttia vastaan, että valkoinen voittaa. Tarjoan sen teille yhteisesti."
Hämmästys tuli vielä suuremmaksi.
"Mitä!" lausui hän kovemmalla äänellä, "pitääkö huomenna kerrottaman, että israelilainen koira tunkeutui palatsin saliin, joka oli täynnä roomalaisia ylimyksiä, keisarien jälkeläisiä, ja tarjosi viittä talenttia viittä vastaan, eikä kukaan heistä uskaltanut suostua vetoon?"
Iva oli sietämätön. "Olkoon menneeksi, hävytön!" sanoi Drusus, "kirjoita tarjous ja jätä pöydälle. Huomenna, jos huomaamme sinun rahasi riittävän hurjaan onnenkoetukseen, niin minä Drusus lupaan ottaa tarjouksesi vastaan."
Sanballat kirjoitti uudestaan ja sanoi levollisesti kuten ennenkin:
"Minä jätän tässä vedon sinun käsiisi. Kun se on allekirjoitettu, lähetä se minulle ennen kilpa-ajojen alkua. Minä olen istuva konsulin kanssa kunniaportin päällä. Rauha olkoon sinulle ja teille kaikille muille!"
Hän kumarsi ja läksi, pitämättä lukua pilkkanaurusta, joka seurasi häntä ulos ovesta saakka.
Jo samana iltana levisi sanoma tästä merkillisestä vedosta pitkin kaupungin katuja. Ben-Hurkin, joka oleskeli nelivaljakkonsa luona, sai tietää, että Messalan koko omaisuus oli uhattuna.
Sinä yönä hän makasi levollisemmin kuin ennen pitkiin aikoihin.