XIV LUKU.
Ilderimin luona atrialla.
Jos lukija muistaa tietäjäin atrian aavikolla, niin hän jo siitä kylliksi tietää, miten teltassa nyt atrialle valmistauttiin. Erotuksena oli paraastaan se, että tässä oli runsaammin ruokavaroja ja parempi tarjoilu.
Matolle sohvan eteen levitettiin kolme villapeitettä. Yhden jalan korkuinen pöytä kannettiin niiden keskelle, ja sille levitettiin liina. Vähän matkan päähän pöydästä asetettiin liikuteltava saviuuni erään naisen hoitoon, jonka tuli toimittaa syöjille leipää eli oikeammin kuumia kakkuja jauhoista, joita narisevilla käsikivillä jauhettiin viereisessä teltassa.
Tällä välin tuotiin Baltasar sohvan luo, jossa sheikki ja Ben-Hur seisoaltaan ottivat häntä vastaan. Yllä oli hänellä väljä, musta päällysnuttu; käynti oli horjuva ja kaikki liikkeet hitaat ja varovaiset. Hän näytti olevan hyvin riippuvainen pitkästä sauvastaan ja palvelijain tukevista käsistä.
"Rauha olkoon sinulle, ystäväni", sanoi Ilderim kunnioittavasti, "rauha ja tervetuloa!"
Egyptiläinen nosti päätänsä ja vastasi: "Ainoan, lempeän ja totisen jumalan rauha ja siunaus olkoon sinullekin ja omaisillesi, hyvä sheikki!"
Vanhuksen käytöksessä oli jotain lempeää ja lapsellisen hurskasta, joka Ben-Hurissa vaikutti kunnioituksen tunnetta. Siunaus, joka lausuttiin yhdessä rauhan toivotuksen kanssa, oli sitä paitsi osaksi hänellekin aiottu. Ukon silmät jo vanhuuden himmentämät, vaan kuitenkin sisällisesti tulesta loistavat, olivat tervehdyksen aikana kauan katselleet hänen muotoansa. Siitä hänessä heräsi uusi ja salaperäinen liikutus, niin voimakas, että hän atrian aikana lakkaamatta tutkivasti katsahti vanhuksen ryppyiseen ja värittömään muotoon. Hän tahtoi, jos mahdollista, kasvoista saada selville hänen luonteensa, mutta huomasi vain aina samaa lempeyttä, tyyneyttä ja lapsellista luottamusta. Vähän ajan kuluttua hän huomasi sen ilmauksen olevan aivan omituista ukon kasvoissa.
"Tämä nuori mies se on", sanoi sheikki laskien kätensä Ben-Hurin käsivarrelle, "joka tänä iltana taittaa leipää meidän kanssamme."
Egyptiläinen katsahti äkisti nuoreen mieheen ja tuli taas vähän hämmästyneen ja epätietoisen näköiseksi.
Sheikki, sen huomattuaan, jatkoi: "Olen luvannut, että hän saa huomenna koettaa minun hevosiani, ja jos kaikki käy hyvin, niin hän myöskin saa ajaa niitä sirkkuksessa."
Baltasar yhä katseli Ben-Huria.
"Hän tuli tänne hyvin suosittuna", jatkoi Ilderim kovin hämillään. "Hän on erään jalon roomalaisen merisankarin Arriuksen poika, vaikka" — sheikki hiukan vitkasteli, vaan jatkoi nauraen — "vaikka hän itse väittää olevansa israelilainen ja Juudan suvusta; ja Jumalan kunnian kautta, min'en epäilekään hänen sanojansa!"
Baltasar ei voinut kauemmin olla puhumatta.
"Vierasvarainen sheikki, tänään oli minun henkeni vaarassa ja olisinkin joutunut kuoleman omaksi, ell'ei nuori mies, ihan tämän kuva, joll'ei hän olekin sama, olisi juossut väliin, silloin kun kaikki muut pakenivat, ja pelastanut minua." Kääntyen sitte Ben-Hurin puoleen hän kysyi: "Etkö sinä ole sama mies?"
"Niin paljoon minä en voi vastata", sanoi Ben-Hur kainon kohteliaasti. "Minä pysäytin hävyttömän roomalaisen hevoset, kun ne syöksyivät sinun kameliasi kohti Kastalian lähteellä. Tyttäresi lahjoitti minulle kultaisen pikarin."
Ben-Hur veti tunikansa alta esiin pikarin ja antoi sen Baltasarille.
Egyptiläisen kuihtunut muoto hiukan punehtui.
"Herra lähetti sinut tänään minulle avuksi lähteen luona", hän sanoi vapisevalla äänellä ja ojensi kätensä Ben-Huriin päin, "ja nyt hän lähettää minut sinun luoksesi. Minä kiitän häntä siitä. Ylistä sinäkin häntä, sillä hänen armonsa kautta minä voin antaa sinulle suuren palkinnon. Pikari on sinun. Pidä se."
Ben-Hur otti takaisin lahjan, ja Baltasar, nähden Ilderimin muodossa kysyvää uteliaisuutta, kertoi, mitä lähteellä oli tapahtunut.
"Kuinka!" sheikki huudahti, kääntyen Ben-Hurin puoleen, "minulle sinä et sanonut siitä mitään, vaikka parempaa puolustuslausetta et olisi koskaan voinut antaa. Enkö minä ole arabialainen, kymmentuhantisen heimon sheikki? Ja eikö hän ole minun vieraani? Ja eikö ole vierasystävyyden laki, että hyvä tai paha, jota teet hänelle, on hyvää tai pahaa minulle? Mihinkä sinun pitäisi mennä etsimään palkintoa, ell'ei tänne? Ja kenenkä kädestä sinun tulisi se saada ell'ei minun?"
Ääni oli puheen lopussa muuttunut terävän nuhtelevaksi.
"Hyvä sheikki, säästä minua. Minä en tullut saamaan palkintoa, en suurta enkä pientä, ja jotta pääsisin ihan vapaaksi sellaisesta epäilyksestä, sanon sinulle, että apua, jota annoin tälle kunnon vanhukselle, olisin yhtä mielelläni antanut sinun halvimmalle palvelijallesikin."
"Mutta hän on minun ystäväni, minun vieraani, eikä minun palvelijani. Etkö näe siinä erotuksessa onnen jumalattaren suosiota?" Sille hän kääntyi Baltasarin puoleen lisäten: "Ah, Jumalan kunnian kautta, minä sanon sinulle uudestaan: hän ei ole mikään roomalainen."
Sitte sheikki kääntyi katsomaan palvelijoita, joiden atrian valmistukset olivat melkein lopussa.
Lukija vielä muistanee Baltasarin historian, jonka hän itse kertoi aavikolla, ja voi siis varsin hyvin käsittää, minkä vaikutuksen Ben-Hurin uhraavaisuusvakuutus teki kunnianarvoiseen mieheen. Se kajahti hänen korvissaan kuin kaiku hänen omasta sydämmestään. Hän astui askelta lähemmäksi Ben-Huria ja sanoi lapsellisen hurskaalla tavallaan:
"Miksi sheikki sanoikaan minun pitävän kutsua sinua? Luullakseni se oli roomalainen nimi."
"Arrius eli Arriuksen poika."
"Sinä et kuitenkaan ole roomalainen."
"Kaikki sukulaiseni olivat juutalaisia."
"Olivat, sanoitko niin? Eivätkö he siis enää ole elossa?"
Kysymys oli taitavasti viritetty, vaikka se samalla olikin luonnollinen, mutta Ilderim pelasti Ben-Hurin vastauksen pulasta.
"Tulkaa!" hän sanoi heille, "ruoka on valmis."
Ben-Hur tarjosi Baltasarille käsivartensa ja talutti hänet pöytään, jonka ääreen he kävivät itämaiseen tapaan istumaan matoille. Tuotiin vettä, ja he pesivät ja kuivasivat kätensä. Sitte sheikki antoi palvelijoille merkin olla hiljaa ja egyptiläinen rukoili hartaasta liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Jumala, kaikkien meidän isämme! Mitä meillä on, on sinun antamasi. Ota vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, että yhä toimittaisimme sinun tahtoasi."
Se oli sama siunaus, jonka tämä kunnianarvoinen oli lausunut vuosia sitte yhdessä kreikkalaisen Gasparin ja hindulaisen Melchiorin kanssa, ja joka, lausuttuna eri kielillä ja kuitenkin ymmärrettynä, oli ihme, joka todisti Jumalan olevan läsnä atrialla.
Pöytä, johon sheikki vierainensa sitte heti kiinnitti huomionsa, oli, kuten saatamme ymmärtää, runsaasti varustettu itämaisilla ruuilla, sekä vahvemmilla että makeammilla. Siinä oli leivinlämpöisiä kakkuja, kasviksia ja liharuokia sekä yksikseen että kasviksien, maidon, voin ja hunajan kanssa, kaikki aiotut syötäväksi ilman nykyisiä aseita, niin kuin veitsiä, kahveleja, lusikoita, laseja tai lautasia. Näitä syödessä puhuttiin hyvin vähä, sillä syöjillä oli nälkä. Mutta jälkiruokain saapuessa tapahtui muutos. He pesivät uudestaan kätensä, pudistelivat puhtaiksi liinat, jotka heillä oli polvillaan, ja tunsivat uudestaan täytetyn pöydän ääressä, suurimman nälän sammuttua, halua puhelemaan ja kuuntelemaan toisten puhetta.
Tähän aikaan saattoi olla ainoastaan yksi puheenaine silloin, kun seurassa oli arabialainen, juutalainen ja egyptiläinen, jotka kaikki uskoivat yhteen Jumalaan. Ja kukapa näistä kolmesta olisi pitänyt puhetta ell'ei hän, joka oli nähnyt jumaluuden niin läheltä, nähnyt sen tähdessä, kuullut sen kehoittavan äänen, ja jota pyhä Henki oli ohjannut niin pitkät matkat ja niin ihmeellisesti. Ja mistäpä hän olisi puhunut muusta kuin siitä, jota hänet oli valittu todistamaan.