XI.
Taistelu.
Merimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että saattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.
"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen päivänkoittoa."
"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä", kuului tytön rauhallinen vastaus. "Tämä odotus on hermoja koettelevaa."
He loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti oli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.
Jenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut enempää kuin hänen omansakaan.
"Dyakit ovat paljon arempia kuin te", kuiskasi hän nauraen. "Miten julmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata kummitusta."
"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta."
Nämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli välikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle lähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja peilejä.
"Mitä sanotte?" kysyi Iris.
Jenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä asioista.
"En tiedä mitään fosforista", sanoi tyttö, "mutta tulikivellä voi saada aikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko tulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne pois. Ei, mitä aiotte tehdä?"
Jenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä myöten alas.
"Älkää pelätkö", sanoi hän. "En viivy kuin viisi minuuttia!"
"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne ylös."
"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua", kuiskasi merimies vakavasti. "Te ette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne, voitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme tosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä Kilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien."
Tyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen vuoksi.
Jenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi senjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista. Toisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen. Sitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt, mutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä myöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:
"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä".
Jenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen mielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin toisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.
"Se on teidän syynne," sanoi hän. "Te annoitte minulle mainion mielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön."
"Mitä te teitte?"
"Laitoin luolaan kauhean kummituksen."
"Kuinka?"
"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja."
Tyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla, että uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut pelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla kuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.
"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin," kuiskasi Jenks.
Tavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren pohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä tietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan muutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson kautta.
He etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.
Päälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat asestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.
Jenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti kuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta muutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen vihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi välttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.
Toisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön olisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi saarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien näkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut päällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet täydellisen pakokauhun valtaan.
Mutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain näin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella ohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi asunnon.
Silmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion varjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn lähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi ja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön alkaneen taloa vastaan.
He pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa sanoessaan Irikselle:
"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet heidän laukauksistaan."
Tyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen olkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi, juoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.
Sikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä "espanjalaisen ratsastajan" pistimien lävistämiksi ja oppivat sillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet huusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden toverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle, rannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan lähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat itsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle kuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas vaivaloisesti nilkutti karkuun.
"Mikä on?" kysyi Iris. "Mitä on tapahtunut?"
"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat karkoittaneet heidät pakosalle."
Hänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt laskemaan kuinka monta dyakkeja oli.
Tähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän halunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän oli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut tulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä asettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.
Eivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään uudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton lurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi hän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan koetteli hän "espanjalaista ratsastajaa." Se oli ainakin jotain aineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista kuunvaloon.
Jälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi — mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille tarjoutuu — toinen tilaisuus.
Päällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois haavoittuneet, todennäköisesti majaan.
Tuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin hän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen itse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit olivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu mustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.
He puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät kuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli villejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin selvisi, että kolmella sampanilla oli tullut yhdeksättäkymmentä miestä.
Eräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian muhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta villien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen turbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja — nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.
Kaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla piilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia, että nallihatun asettamista varten oli piikki.
Jokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris; muutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran kantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä ei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin niin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat kuolettavampia kuin konekivääri.
Tulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata päällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti lausua mielipiteensä.
Hetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi sillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien tutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen.
Iris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:
"Tiedättekö mitä hän sanoo?"
"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa milloin tuli on sammutettu."
"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella."
"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka tapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren."
"Nouseeko aurinko pian?"
"Kyllä — oletteko väsynyt?"
"Hiukan."
"Älkää pitäkö minua hulluna — mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?"
"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?"
"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä voimiamme."
"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi."
Jenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että heidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula mahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.
Kun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi merimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle, mutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja vakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi ruohoturpeiden taa katselemaan.
Dyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita nuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat pitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi yhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä, kumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet nousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.
"He ovat löytäneet veneen," ajatteli Jenks.
Kaksi miehistä tuli pian takaisin. Toinen heistä näytti Jenksin vartioposteja. Villeillä oli huumorintajua. He nauroivat makeasti nähdessään viime yön pelon aiheuttajan. Ainoastaan päällikkö näytti vihaiselta.
Vihdoin antoi hän muutamia määräyksiä ja dyakit hajaantuivat eri suunnille.
Jenks hiipi Iriksen luo ja herätti hänet. Tyttö istuutui heti ja tuijotti kummastellen herättäjään. "Oi", kuiskasi hän, "ovatko he vielä täällä?"
Merimies kertoi mitä oli tapahtunut ja esitti, että he söisivät hiukan silläaikaa kun vihollinen ei ollut näkyvissä.
Syötyä aikoi Iris heittää tähteet tyhjään fotogeniastiaan, mutta Jenks ehkäisi sen sanoen hymyillen:
"Ei. Jätteet muodostavat seuraavan ateriamme. Emme saa heittää pois mitään, joka kelpaa ruuaksi."
"Miten ajattelematon olen!" huudahti Iris. "Mutta sanokaa — luuletteko heidän lähtevän tänään?"
Mutta merimies heittäytyi pitkäkseen ja tarttui kivääriinsä.
"Pysytelkää hiljaa, jos elämänne on teille rakas," sanoi hän. "Ryömikää koloonne. Vastapäisellä kalliolla on dyakki."
Ja niin olikin; eräs mies oli kiivennyt pahaan paikkaan sijoitetulle kalliolle ja huusi jotain tovereilleen. Tähän saakka ei hän ollut nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiota pakolaisten piilopaikkaan.
Jenks toivoi kimeä-äänisen villin laskeutuvan keskustelun loputtua alas. Mutta ei! Mies katseli laaksoon, lähteen ympärille, taloon ja luolaan. Hän ei vieläkään huomannut ylätasankoa. Tällä onnettomalla hetkellä lensi kolme dyakkien peloittamaa lintua suoraan kalliota kohti, etsien laskeutumispaikkaa.
Jenks kiroili itsekseen ja tähtäsi vasemmalle puolelle dyakin rintaa. Eräs linnuista laskeutui ylätasangon reunalle, mutta samalla keksivät sen kirkkaat silmät miehen ja se kiisi tovereidensa seuraamana kirkuen tiehensä.
Dyakki kiinnitti huomiota lintujen pelästyneeseen käytökseen ja tuijotti tiukasti ylätasankoa. Hän ei voinut eroittaa Jenksiä turpeiden takaa. Hän näki ehkä osan öljykangasta, mutta siltä matkalta näytti se kallion osalta. Ja kuitenkin oli siellä jotain, joka kummastutti häntä. Hetken tuijotettuaan kääntyi hän ja huusi jotain rannalle päin.
Vaarallinen hetki oli käsissä. Jenks laukaisi ja dyakki putosi kalliolta kadoten näkyvistä.
Ensimmäisen todellisen laukauksen ääni herätti saarella tavattoman melun. Linnut täyttivät ilman käheällä kirkunalla ja dyakit juoksivat ulvoen kokoon joka suunnalta. Kaatunutta lähinnä olevat nostivat hänet ylös ja kantoivat lähteelle. Hän oli kuollut, ja vaikka he muiden vammojen joukosta löysivät pian kuulanreiän, eivät he silminnähtävästi tienneet mistä oli ammuttu, sillä niillä, joille hän oli huutanut, ei ollut pienintäkään aavistusta mitä hän oli aikonut sanoa, ja kevyt ruudinsavu oli jo leijaillut avaruuteen.
Iris kuuli melua alhaalta ja kysyi vapisevin äänin:
"Aikovatko he hyökätä?"
"Ei vielä", kuului tyyni vastaus. "Tapoin miehen, joka meidät näki, ennenkuin hän ehti ilmoittaa muille."
Hän oli ottanut rohkean askeleen, sillä nyt dyakit tiesivät vihollisen olevan saarella eikä ollut pienintäkään toivetta, että he lähtisivät pian asian näin ollen. Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton. Ei kukaan villeistä tiennyt kuka tahi kuinka heidän toverinsa oli ammuttu. Useat edestakaisin kuljeksivasta joukosta heittivät tuon tuostakin katseen vuoreen, mutta ei kenkään kiinnittänyt huomiota ylätasankoon.
Jenks luonnollisesti ymmärsi todellisen vaaran uhkaavan vasta sitten, kun he kävisivät toverinsa kuolinpaikalla. Yhdestä asiasta hän oli varma — ennenkuin he hänet voittaisivat, maksattaisi hän heille voitosta kalliin hinnan.
Päällikkö kuunteli mielenkiinnolla selitystä, jonka antoi dyakki, joka oli nähnyt toverinsa horjuvan ja kaatuvan. Noin parinkymmenen miehen seuraamana lähti hän kalliolle, jossa kuollut oli ollut.
Jenks heitti katseen tyttöön. Päällikkö miehineen oli kadonnut kallion taa. Tällä hetkellä kiipesivät muutamat kai kohtalokkaalle paikalle. Oliko tämä loppu?
Tietämättä uhkaavasta vaarasta luki Iris raamattua.
Äkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat keksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui maalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.
"Vetäytykää takaisin", sanoi Jenks. "He ovat huomanneet meidät. Pian vinkuu lyijy korviemme ympärillä."
Tyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa vihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi kallioseinään.
Silloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman ampujain joukkoon.
Ennenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset vastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää savupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian senjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat liikkumattomina.
Alhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain irroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän tarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin. Senjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt olivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka jälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.
Kolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä jälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks päästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja lähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet sille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli vetäytynyt. — Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.
Jenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.
"Jumalani!" vaikeroi mies. "Oletteko haavoittunut?"
Tyttö hymyili urhoollisesti. "Tyhjänpäiväistä", sanoi hän.
"Kivensirpale raapaisi otsaani."