Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys / Historiallis-romanttinen kuvaus

by Louise Stjernström

SISÄLLYS:

1. Uusi kuningas. 2. Neljäkymmentä. 3. Poissa ja kotona 4. Huima jahti. 5. Ihmisteurastusta. 6. Kuningatar. 7. Sture-suku. 8. Eräät jäähyväiset. 9. Syy ja seuraus. 10. Enemmän katolisuutta. 12. Pontus de la Gardie. 13. Perhekuvaus. 14. Juonia. 15. Sanasta työhön. 16. Jousi jännittyy. 17. Mikä on tarkoitus? 18. Kustaa Eerikinpoika. 19. Lehti kääntyy. 20. Hyrrä. 21. Kaarle Henrikinpoika Horn. 22. Mielenhäiriö. 23. Voimakas käsi. 24. Viimeinen.

1.

UUSI KUNINGAS.

Vihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän, sen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta hän öisin oli uneksinut.

Mikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen rohkeutensa lannistumasta?

Se oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa vihatulle veljelleen.

Tehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän syventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän yhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota tunsi rinnassaan.

Juhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi sovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan, vaan se päinvastoin pimittää.

Joka siis tutkiskelee uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä totuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.

Alttiimmat palvelijansa on katolisuus aina saanut naisista.

Katariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät ja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen mieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit, munkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa viekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen nuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.

Sekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa olivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta herttuasta.

Rippi-isähän se lopulta sai Sigismundin antamaan suostumuksensa avioliittoon.

Eikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö hän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen kauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa Ruotsissa?

Ja hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se kiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Mutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä tunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin tulee.

Katariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa Juhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Olisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin luultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.

Kun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen puoliso.

Mutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt voimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.

Ja samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota veljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken elämänilon.

Polvistumisten ja messujen välillä he punoivat kostotuumiaan.

Jos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki syntinsä anteeksi.

Katoliselle ovat kaikki tiet avoinna.

Loistavasti ja komeasti he nyt muuttivat Tukholman linnaan.

Leskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas
Kustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.

Prinsessa Elisabet oli seurannut häntä.

Uuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi kuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se ilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja lyhyissä vastauksissaan.

"Mikä sinua vaivaa, Juhana?" kysyi Katariina ihmetellen.

"Kaarle ei ole tyytyväinen."

"Suostu kaikkeen, mitä hän pyytää."

"Myöskin kruunuun?"

"Sen on valtaneuvosto antanut yksin sinulle."

"Niin, ja hän on siihen antanut suostumuksensa."

"Sigismund tulee seuraajaksesi, mitä voit vielä toivoa?"

"Aina jotakin. Mitä luulet aatelin puolestaan vaativan?"

"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia pitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun asiakseni."

"Niinpä kyllä, mutta — Eerik?"

"Hän on vankeudessa."

"Niin, mutta…"

"Mitä pelkäät?"

"Että hän ehkä pääsee vapaaksi."

"Estä se kaikin mahdollisin keinoin!" huudahti Katariina kiihkeästi.

"Minä teen mitä voin."

"Miksi et, Juhana…"

"Mitä tarkoitat?"

Hän katsoi kuningasta pitkään.

Tämä kätki päänsä käsiinsä ja itki.

"Ole mies", sanoi kuningatar, "äläkä näe kummituksia keskellä päivää." Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.

* * * * *

Juhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt nimitetty Ruotsin kuninkaaksi.

Säädyt kutsuttiin koolle Upsalaan heinäkuun 10 p:ksi 1569.

Jo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio peruutettu.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin kreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia laajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin, valtiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.

Kaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille antamansa etuoikeudet, "koska aateli oli suostunut siihen, että Ruotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on, perintövaltakuntana."

Samalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa "antaa ja varata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille ja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan, sellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet, joten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta, jota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina sittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina tahtovat osoittaa".

Mitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan kuulunut.

Kaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan kohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän vahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana herranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa jälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia, sen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.

Tämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta "ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen mukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme testamenttisäädös siitä määrää".

Kaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi Strömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa ynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan jälkiperuista.

Mutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan askeltakaan lähemmäksi.

Hän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin ennenkin ja pyysi Juhanaa vain "veljellisesti ottamaan varteen" ne neuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.

Kruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin kuningatar kruunattavana.

Laurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti kruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten pamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.

Kaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli ja papit.

Sitten juhlakulkue palasi linnaan.

2.

NELJÄKYMMENTÄ.

Suuri joukko ylimyksiä meni aivan kaupungin ulkopuolella olevaan majalaan, jossa suurin ja paras huone oli heille luovutettu.

He tulivat kukin erikseen ja vetivät etuhuoneessa silmilleen pienen puolinaamarin, ennenkuin astuivat varsinaiseen vierashuoneeseen.

Pöytä oli komeasti katettu, ja pulloja, ruukkuja ja maljoja oli joukoittain.

Kukin istuutui heti ja kävi herkkuihin käsiksi.

Kun useimmat olivat harvoin tai eivät milloinkaan käyneet Upsalassa ja pelättiin kaikenmoisia jälkiseurauksia, oli jo edeltäkäsin sovittu siitä, ettei mitään nimiä saanut mainita. Kutakin oli lyhyesti nimitettävä saamansa numeron mukaan.

Joka lautasella oli numero.

Kaikki ritarinauhat otettiin heti sisääntultaessa pois ja pistettiin taskuun. Miekat jätettiin erityiseen huoneeseen.

Kun suurin nälkä oli tyydytetty, otti se, joka oli saanut ensi numeron, ruukun, täytti maljansa ja antoi ruukun sitten naapurilleen.

Seuraava teki samoin. Joka ruukku oli kahta henkilöä varten.

"Hyvät herrat", sanoi numero yksi nousten seisomaan, "Ensi maljamme on kuninkaan."

Kaikki nousivat paitsi kuutta.

Se näytti herättävän huomiota, mutta mitään huomautuksia ei lausuttu.

Muut joivat toistaen "kuninkaan malja!" jonka jälkeen he laskivat pikarinsa alassuin pöydälle ja asettuivat paikoilleen.

Samassa nousi yksi kuudesta äskenmainitusta ja kohotti maljansa sanoen:

"Kuninkaan malja!"

Muut viisi nousivat heti. "Kuninkaan malja!" toistivat he kuorossa.
Sitten pikarit kääntyivät alassuin, ja he asettuivat paikoilleen.

"Ei voi kieltää, että saamme paljosta olla kiitollisia kuninkaalle", sanoi eräs enemmistön mies; "tästälähin tarvitsee rälssimiehen pitää sodan aikana vain yksi vakinainen ratsumies jokaisesta 400 markasta, mitä hänellä on vuotuista tuloa perintötilastaan."

"Jos sotaa käydään ulkomailla, on ratsumiehen palkka maksettava vain kahdelta viikolta, sitten se tulee kuninkaan asiaksi", lisäsi toinen samaan puolueeseen kuuluva.

"Rauhan aikana on aateli vapautettu puolesta sotapalveluksesta", huomautti kolmas.

"Jokainen aatelismies on omasta puolestaan aina vapautettu sotapalveluksesta", huudahti neljäs.

"Enemmän, hyvät herrat, enemmän!" kuului vähemmistöstä.

"Meidän etumme eivät ole vielä tähän loppuneet", puuttui taas puheeseen ensimäinen. "Rälssitalonpoikien sakkorahat on tähän asti jaettu kuninkaan ja neuvosherrain kesken. Tästälähin ei tule kuninkaalle mitään, vaan kreiveillä, vapaaherroilla ja ritareilla on yksin tämä oikeus perintötiluksillaan."

"Jokaisella rälssimiehellä on samoin tästälähin oikeus kantaa talonpojiltaan tuomarille ennen tulleet sakkorahat", intti toinen.

"Ei ketään muita kuin aatelismiehiä saa määrätä tuomareiksi", huomautti kolmas.

"Kuningas oli pidättänyt vain muutamia kihlakunnanoikeuksia jokapäiväisille hovipalvelijoilleen, olkootpa ne aatelisia tai ei", lisäsi muuan enemmistön miehistä.

"Se näyttää osoittavan, että virat ovat olemassa tulojen tähden", huomautti eräs vähemmistöstä.

"Kukapa muuta sanookaan?"

Yleistä naurua.

"Hyvät herrat, juokaamme kukin oma maljamme!"

Se hyväksyttiin kaikuvilla suostumushuudoilla.

Eräs vastustajista huomautti: "Mutta mitäpä jos kirjuriluokka uhkaa tunkeutua aatelin ikivanhoihin oikeuksiin kaikkien tuottavien virkojen suhteen?"

"Sen vahingon voimme korvata monessa muussa suhteessa", vastasi eräs enemmistöläinen; "aatelistolla on oikeus kaupankäyntiin ulkomaisten kauppiasten kanssa, ja tästä oikeudesta se ei koskaan hellitä."

"Mutta jos kuninkaan mieleen juolahtaisi ensi vuonna peruuttaa mitä hän tänä vuonna on tuhlaillen myöntänyt, miten sitten käy?"

"Hän ei uskalla sitä."

"Jos hän saisi tiedon tästä kokouksesta, voisi hänen päähänsä pälkähtää panna meidät kaikki vankeuteen."

"Sen hän kai tekisi kuninkaallisesti kestitäkseen meitä linnassaan; muuhun vankeuteen ei aatelismiestä voi panna, olkoonpa vaikka kunnia ja henki kysymyksessä."

"Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun aatelismies oli kuninkaan arvoinen."

"Jos se riippuu syntyperästä, niin…"

"Tässä ei ole mitään sukupolvia."

"Eerikillä oli niitä äidin puolelta."

"Eerik oli mielipuoli, sanoi hänen oma veljensä."

"Se menee perintönä."

"Hiljaa! Kuningattaren malja, hyvät herrat!"

Kaikki joivat sen seisaallaan.

"Komea rouva."

"Vielä komeampi herra."

"Ei semmoinen kuin Eerik."

"Totta se."

"Muistuttaa äitiään."

"Niin sanotaan."

"Oletteko kuulleet sanasutkausta?"

"Mitä?"

"Joku neuvoi häntä ottamaan pois kaikki Eerikin kuvat; nehän muka voivat herättää kapinallisia ajatuksia."

"Ei ole mahdotonta."

"Antaa niiden olla, vastasi Juhana. Se Eerik, joka on riippumassa, ei pane minua riippumaan."

"Eipä ole niin varmaa, Eerikillä on ystäviä."

"Ei ketään aatelistossa."

"Ne hän on menettänyt."

"Sture-murhain tähden."

"Naimisensa tähden."

"Etupäässä juuri naimisensa tähden."

"Niin, se teki hänet mahdottomaksi."

"Ja aukaisi tien Juhanalle."

"Sentähden tämä onkin sanonut: 'Kansani käsivarret ovat paras turvani'."

"Kuuluupa korealta."

"Niinkuin kaikki kilisevät kulkuset."

"Älkäämme tuomitko liian aikaisin."

"Mutta pitäkäämme silmät auki."

"Niin tehkäämme."

"Yksi tilaisuus luiskahti käsistämme."

"Ne, joiden olisi pitänyt toimia, olivat toimettomia."

"Oli unohdettu kesäkuun 15:s 1566."

Salissa syntyi äänekäs hälinä.

"Niilo Sturea ei unohdeta koskaan."

"Silloin olisi ollut sopiva hetki."

"Ei kenenkään nimellä ole sellaista kaikua."

"Ei kannata puhua asiasta, jota ei enää käy muuttaminen."

"Voihan siitä jotakin oppia."

"Jos silloin olisi toimittu, olisivat vanhat hyvät ajat jo palanneet."

"Näyttääpä siltä, että ne palaavat."

"Sentähden että hän tuolla ylhäällä pelkää. Mutta miten käy, kun pelko haihtuu?"

"Hän on yhtä epäluuloinen kuin Eerik."

"Hänellä on suuremmat syytkin siihen."

"Pitäkäämme ajasta vaari."

"Pitäkäämme silmällä häntä."

"Entä sitten?"

"Kokoontukaamme joskus."

"Niin, kokoontukaamme joskus."

"Milloin ja missä?"

"Ensi vuonnako?"

"Se on liian pian."

"Siksi ei ole mitään tapahtunut."

"Kolmen vuoden perästäkö, 1572?"

"Niin, niin, kolmen vuoden kuluttua."

"Ei mitään vuosimäärää, tapaukset määrätkööt."

"Missä?"

"Ei täällä."

"Ei, ei", kuului useita ääniä.

"Linköpingissä."

"Niin, niin, Linköpingissä, heinäkuun 10 p:nä."

"Heinäkuun 10:ntenä 1572", toistettiin miehissä.

Numero yksi taputti käsiään; tuli täydellinen hiljaisuus.

"Me tiedämme, että täällä on eri mielipiteitä, mutta silti ei tarvitse olla ketään pettureita."

"Ei, ei!"

"Mutta semmoisia voi olla samanmielistenkin joukossa, ja sentähden on ryhdyttävä varokeinoihin."

"Niin, mutta mihin?"

"Kukin meistä tuntee joitakuita läsnäolijoista."

"Niin, useimmatkin heistä!"

"Otaksukaamme, että minä epäilen jonkun tahtovan kavaltaa meidät ja uskon havaintoni kahdelle, jotka ottavat tutkiakseen, miten asianlaita on; jos silloin heidän lausuntonsa käy samaan suuntaan, mitä on silloin tehtävä?"

"Kavaltaja saakoon surmansa!"

Muutamaksi silmänräpäykseksi tuli täydellinen hiljaisuus.

"Onko se jokaisen mielipide?"

"On!"

"Tahdotteko vannoa sen?"

"Tahdomme!"

"Tuokaamme muutamia miekkoja."

Niin tehtiin. Kaikki miekankärjet laskettiin vastakkain, ja kukin vannoi vaitioloa ja uskollisuutta.

"Montako meitä on?" kysyi ensimäinen.

Laskettiin: "40!"

"Hyvä! 'Neljäkymmentä' olkoon seuramme nimi. Jos kolme meistä katsoo syystä tai toisesta välttämättömäksi kaikkien kokoontua neuvottelemaan ennen määrättyä aikaa, niin piirrettäköön kadunkulmiin ja aitauksiin jokaisessa Ruotsin kaupungissa 40 sekä sen jälkeen kaksi tai kolme numeroa merkitsemään kuukautta ja päivää, siis esim. '40 320'."

"Maaliskuun 20 p."

"Aivan oikein! Onko vielä mitään lisättävää?"

"Ei!" huudettiin joukolla ja sitten erottiin toistensa käsiä pudistellen.

3.

POISSA JA KOTONA.

Heti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita kirjeitä kuningas Eerikiltä.

Hän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka olivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.

Eräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen vaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään maailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa. Sitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat heidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut veljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain turvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja auttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.

Mutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna "valtionhoitajalle" ja "herttuattarelle"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri, ettei hän käsittänyt, että heidän turhamaisuutensa voisi karkoittaa kaikki säälin tunteet.

Miten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta, miten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!

"Ei kannata vastata mitään!" huudahti Katariina.

"Ei saakkaan vastata", lisäsi Juhana.

"Herttuatar!"

"Valtionhoitaja!"

"Kuningas!" huudahti Katariina säihkyvin silmin.

"Kuningatar, Ruotsin kuningatar!" vastasi Juhana.

Katariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. "Hänellä on paljon velvollisuuksia", sanoi hän.

"Entä sitten minulla, kuninkaalla. Minun täytyy lähteä sotaväen luo."

"Sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!"

"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi luopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia; eikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen tanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty."

"Minkä vastauksen kansa antoi?"

"Sen, että he tahtoisivat antaa tanskalaisille ruutia, kuulia ja pistimiä."

"Eikö Ruotsin laivastosta ole vielä saapunut mitään tietoja?"

"Ei, mutta minä luotan Gabriel Oxenstjernaan."

"Kuka on Tanskan amiraalina?"

"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on luultavasti käyttänyt hyväkseen sitä."

"Hyvinpä kyllä, kunhan vain veljesi, herttua, ei tekisi samalla tavalla."

"Pontus de la Gardie on hänen kanssaan."

"Karkuri!"

"Minä luotan häneen."

"Niin minäkin, kun hän on saapuvilla."

"Etkö muuten?"

"Silloin syntyy minussa epäluuloja."

"Minä tahdon itse nähdä ja päättää."

Niin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana, luvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.

Mutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä hankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas hän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että useita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli kaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:

"Kaarle herttua, kuningas Kustaan poika, kostavan kohtalon sallimuksesta."

Että hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa, jota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se ei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä valtiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä kuninkaan.

Mutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi mitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan väistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.

Juhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli Katariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut siihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja että Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat pikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän välillään.

Hänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän myöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.

Samana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti Tanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä ruotsalaista että ulkomaista laivaa.

Maalla etenivät Daniel Rantzow ja Frans Brockenhusen Varbergiä kohden.

Urhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja puolustihe miehuullisesti.

Ensi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi viedä pois tappelusta.

Seuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen alapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla olla itse avullisena tykin suuntaamisessa.

Siinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa silmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.

Tämä tapahtui marraskuun 11 p:nä.

Tanskalaisten leirissä syntyi suuri hämmennys.

Kun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi hänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin kuoli.

Kuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä; vimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse uskaltaa hyökkäyksen.

Käsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja kuolemaa halveksien.

Heidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo
Grip, ja miehistö antautui.

Se tapahtui joulukuun 4 p:nä 1569.

Tieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän majaili koko sotavoimineen.

Mutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti vahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja sentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.

Sen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin lääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.

Pontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta rauhanteon jälkeen.

Kuningas palasi Tukholmaan ja herttua ruhtinaskuntaansa.

Me tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty noutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä matkustamaan.

Mutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka hän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.

Vastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin kuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.

Tämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö
Venäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan
Ruotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.

Noin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain kirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat joka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että melkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.

Lisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa murhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli Novgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa suhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää valtakuntansa.

Saadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton nuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen yhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut ehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten Liivinmaan kuninkaaksi.

Hänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen Liivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin saavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla, oli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.

Sellaisia olivat ne uutiset, joita tuli Juhanan ja ruotsalaisten korviin.

Pysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi
Stettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit
Tanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää
vastaan.

Kaarlen neuvosta päätti Juhana sentähden vastaiseksi pysyä asemillaan.

Tästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli "jotakin neuvottavaa", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten asianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin mukautua.

* * * * *

Tähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan, joka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin suuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren suosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään olevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.

Kuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin oivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.

Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan valkeaksi.

Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi — keventynein mielin — että hän oli oikeassa.

Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.

Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen kömpelyyttä.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Armollisin herra, eräs köyhä nainen…"

"Käske hänet puolisoni luo."

"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."

"Mitä hän tahtoo?"

"En ole rohjennut kysyä."

Juhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.

"Kutsu hänet sisään."

Henrikinpoika poistui heti.

Kuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven salpaan.

Hänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.

Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi pientä tyttöä ja poika.

"Kuka te olette?"

Nainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.

"Katariina Hannuntytär!"

"Anteeksi, anteeksi!"

"Kuinka te uskallatte?"

"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!"

Kuningas ojensi hänelle kätensä. "Nouse, Katariina!"

Nainen suuteli ojennettua kättä. "En, ennenkuin majesteettini on antanut minulle anteeksi rohkeuteni."

"Minä olen odottanut sinua."

"Sitten olen onnellisin naisista."

Hän nousi oitis seisaalleen.

"Ovatko nuo minun lapseni?"

"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?" kysyi nainen pojalta osoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.

"Kuningas, korkea herrani", vastasi poika.

"Tule tänne", sanoi Juhana istuen.

Poika meni heti hänen luokseen.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Yhdeksän vuodenko? Niin, niin! Joko osaat lukea?"

"Minä osaan tavata: Juhana kuningas."

Tämä hymyili tyytyväisesti. "Vai niin. No, miksi aiot tulla?"

"Maaherraksi."

Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet, huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."

"Kiitoksia", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.

"Polvillesi, Julius, ja kiitä."

"Ei, ei", keskeytti Juhana. "Tuleppas sinä tänne!"

Reippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.

Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen häntä useita kertoja.

Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä; mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.

"Mikä on nimesi?"

"Sofi", vastasi tyttö.

"Vai niin, no kuinka vanha olet?"

"Kahdeksan vuoden."

"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski tytön alas.

"Kysyppä minulta, miksi minä aion."

"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua."

"Hovineidiksi."

"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa."

"Kuningattaren luo."

"Miten luulet sen käyvän päinsä?"

"Jos kuningas pyytää häneltä."

"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas tänne sinä, pikkarainen."

Tämä totteli uupunein, alakuloisin elein.

"Lucretia, seitsenvuotias", sanoi hän.

"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä sinua tuskastuttaa?"

"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa nyyhkien.

Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti sitten pois sekä äidin että lapset.

"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä", sanoi hän.

Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.

Sitten hän sanoi tälle:

"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta tyttö… en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."

"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?"

"Ajatteles, hän on minun muotoiseni."

"Juuri sen vuoksi, tuumailin."

"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua."

"Teidän armonne saa luottaa minuun."

"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden."

"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla."

"Oletpa oikeassa… odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot sitä nimeä."

"Sofi Gyllenhjelm… Suomestako?"

"Ei, ei millään muotoa… Skånesta tai Tanskasta."

"Niinkuin teidän armonne haluaa."

Suosikki poistui syvään kumartaen.

Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.

Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan epäilemättä lausui:

"Ällistytpä nähdessäsi hänet."

"Niin kaunisko?"

"Niin sinun muotoisesi!"

Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa yhdennäköisyyttä kaikkialla!"

4.

HUIMA JAHTI.

Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä tanskalaista valtaneuvosta.

Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja
Puolasta.

Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.

Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.

Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen rannikolla — sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista —, olivat Tanskan lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina on tapana.

Vihdoinkin tehtiin rauha.

Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.

Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta ilman muita vaatimuksia.

Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.

Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista vaatimuksistaan tähän maahan.

Kääntykäämme nyt Venäjään.

Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin ennen.

Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston, ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli hänen sanojaan ja lupauksiaan.

Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.

Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.

Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä toisesta paremmin kuin toisestakaan.

Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden. Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.

Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa, koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.

Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että sen päällikön.

Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi menetteleminen.

Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.

Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista. Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta liittolaisten käsiin.

Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten valtaan ja pantiin vankeuteen.

Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.

Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.

Sellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.

Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli muitakin, jotka uneksivat.

Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.

Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli niin hyvästi puijannut heidät.

Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia niinkuin hän itsekin.

Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he perustivat suunnitelmansa.

Eräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.

Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle suunnitelmansa.

Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen koettavansa tehdä kaiken voitavansa.

Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.

Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.

Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon kuin hänellä oli.

Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli umpi-unessa.

Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat kiireesti linnan portit.

Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.

Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.

Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.

Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui paeta.

Klaus Kursel mestattiin Räävelissä.

Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä myöhemminkään menetetty.

Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen, ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.

Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien edustalla 25,000 miehen kera.

Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.

Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn, ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen komennossaan.

Kun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:

"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona."

"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen."

"Eerik oli järjiltään."

"Saako soturi arvostella semmoisia?"

Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun vastuullani."

"Sitä ette tule katumaan."

Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.

Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa oli tehty rauha.

Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä hyökkäyksen linnasta.

Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.

Venäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.

Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä ryöstelemässä.

Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.

Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa pelastuspäivänä.

Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota
Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.

Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan, vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.

Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät sitä.

Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan. Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.

Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.

5.

IHMISTEURASTUSTA.

Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa, alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.

Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.

Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:

"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun, että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."

"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."

Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin saavuttamatta juuri mitään etuja.

Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja kahden poikansa seuraamana.

Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.

Klaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.

Jo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.

Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa, eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset kuuluivat sinne.

Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon erehdyksestään.

Wittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.

Sitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.

Antautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.

Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana päivänä, tammikuun 1:senä.

Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.

He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä hän paistatti heidät vartailla.

Senjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.

Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta saada hyvin ansaittu palkkansa.

Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.

Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.

Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan ollenkaan onnistunut.

Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.

Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.

Sitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen kera.

Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla tammikuun 23 p:nä.

Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin, laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.

Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin armeija oli kokonaan lyöty.

Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.

Vastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia maahan.

Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella, muut pelastivat itsensä pakenemalla.

Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö, joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono — tuhatkunta rekeä — kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.

Suurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.

Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja he uhkailivat luopua.

Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.

Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia, ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.

Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.

Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.

Skottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.

Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.

Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon, anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä vastaan.

Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että 1,500 skottilaista sai surmansa.

Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.

Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.

Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.

Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen, ei hän saanut kauan pitää.

Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki, mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta jäljellä kuin Rääveli.

Venäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.

Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.

Vasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.

Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.

Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät varustukset.

Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista, joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.

Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka päivä rae- ja rankkasateita.

Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan lähteä merelle.

Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.

Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä vihollisen tulevan.

Mutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien sisäpuolellakin.

Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.

Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23 p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän äärettömien lumilakeuksien halki.

Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän parhaaksi soturiksi.

Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai menettää henkensä.

Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.

Tammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.

Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.

Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut kaupunkiin.

Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää miehuutta vireillä joukossaan.

Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.

Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme markkaa kappaleelta.

Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.

Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello 9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat vain kolmen penikulman päässä kaupungista.

Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen. Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään varjella kaupunkia ja sen asukkaita.

Sitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.

Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka jälkeen vallitusten luominen alkoi.

Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo vähän jokainenkin korjata niitä talteen.

Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.

Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.

Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.

Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä. Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat; he eivät kuunnelleet sitä.

Sellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.

Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.

Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.

Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja, alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä vähän aikaan.

Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit olivat hyvin hyväksi avuksi.

Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen, ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.

Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.
Rääveli oli toistamiseen pelastunut.

Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.

Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.

Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat perustaa oman valtakunnan.

Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin. Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut suurmestarin asuntona.

Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.

Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä. Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.

Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.

Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.

Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.

Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean ryöstämisen ja teurastuksen.

Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300 rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka, vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli odotettavissa.

"Ennemmin kuolema!" huudahtivat kaikki.

"Onko se vakaumuksenne?"

"On, on!"

"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle, ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."

Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen he turvautuivat toisiinsa.

"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi liikutettuna.

Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin", sanoi vanha linnanpastori.

"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka vartioitsi ikkunassa.

Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa, koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät. Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät toisiaan.

Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka vapisevin äänin luki siunauksen.

Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen, nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.

Linna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut ihmisruumiit.

Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa, kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.

Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua, mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka 1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää vastaan.

Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20 p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla, kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.

Toisella rannalla pidettiin rukous.

Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.

Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten mieshukka oli melkoista pienempi.

6.

KUNINGATAR.

Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan aikaan Ruotsissa taisteltiin.

Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen, mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.

Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan
Katariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,
jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen
Juhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.

Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen. Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.

Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.

Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.

Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.

Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia. Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä pyhimmissäkin paikoissa.

Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.

Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä. Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun jesuiittaveljeskunnan avulla.

Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.

Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen, oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.

Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 — ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.

Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.

Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.

Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.

Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon pyhässä palveluksessa.

Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.

Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.

Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.
Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.

Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa; johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, — ne olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain totella.

Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa, joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.

Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen, tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen, joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.

Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta välinpitämättömäksi.

Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut olivat kysymyksessä; ja hänen uskontonsa oli ennen kaikkea veljeskuntansa etujen edistäminen.

Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen vaarallisimpana vihollisena.

Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt
Roomassa tavatonta huomiota.

Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.

Jo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan ja
Katariinaan.

Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva. Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten opettajan, jota innokkaasti suositteli.

Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.

Tästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin välillä.

Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja Roomasta, joiden avulla ne voidaan palauttaa oikealle tielle, joita saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.

Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.

Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma asiastaan.

Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.

Mikä häntä sitten vaivasi?

Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan, ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää kaikki muut kristilliset tunnustukset.

Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan säädöksiä.

Mutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.

Jumala tietää — kirjoitti Eerik — kuinka tunnottomasti häntä on kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää, että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois. Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.

Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä, tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli kyllin suuri — sanoi hän — että paikkain ja maitten etäisyys voisi jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen olivat tarpeen.

Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää, kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.

Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.

Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?

Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?

Vaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:

"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla, kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."

Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".

Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.

Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon tahtoi.

Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille luterilainen opettaja.

Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi" sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.

Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia, niin herroja kuin naisiakin.

Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa yhtä vieraat kuin hekin.

Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta, jota hän levitti ympärilleen.

Ja ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut — raastettu.

Cecilia, ihanin heistä?

Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä pahoin.

Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa — vieläpä Tukholmassakin, mutta hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.

Ja prinsessa Sofia?

Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän uskaltaisi kauan oleskella siellä.

Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta herraltaan.

Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.

Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä, mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.

Hänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.

Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi toisiin ajatuksiin.

Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi kaikesta ja kaikista.

Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.

Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin luotti.

Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.

Hogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.

Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja sillä voittanut Katariinan suosion.

Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon, ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken, mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.

Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.

Mutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.

Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.

Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan säilymisen vuoksi.

Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla, että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja vastaanotettaisiin hoviin.

Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua palautettaman.

Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä, levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.

Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin, vaikkakin niitä käänneltiin.

Paavia ei mainittu ollenkaan.

Evankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty julkisuuteen.

Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.

Katolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.

Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä kielsi ankarasti uudistamasta sitä.

Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia myönnytyksen tähän.

Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.

Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.
Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oli
Jumalaa ja luontoa vastaan".

Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä, miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse oli sen niin asettanut. Hän oli kyllä apostoleille antanut sekä leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama oikeus maallikoille.

Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin, että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.

Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.

On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.

Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja Rooman kanssa.

Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.

Lupaus siitä olikin saatu, mutta — palvelus palveluksesta.

Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän, "hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen ehtoolliskysymyksessä."

Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs, ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla myöskin on seitsemän ominaisuutta.

Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin käännyttämiseksi.

Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä lähestyäkseen kuningasta.

Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi, että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi hallitsijan totella alamaisiaan?

Juhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä perintökysymyksessä.

Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.

Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti kuninkaalle.

Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen, oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.

Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta, joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.

Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain kehitykseksi.

Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.

Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.

Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.

Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.

Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä, antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä myönnytyksiä.

Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.

Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.

7.

STURE-SUKU.

Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti, oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin ylpeän aatelin kesken.

Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi, mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.

Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva korkeimpana kaikesta.

Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke, Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa; Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa; ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" — eikä se asia voinut enää tulla kysymykseen.

Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle uskollisesta rakkaudestaan.

Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi neidon kielen.

Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.

Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena 33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän kohtalonsa.

Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.

Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.

Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui nuoruuden tuli.

Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.

Magdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.

"Vien sinut pois täältä kanssani", vastasi hän.

"Mutta se estetään."

"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme."

"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!"

"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä."

"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta."

"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä."

"Joko se piankin…"

"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa."

"Ihana Svärdsbro!"

"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa, arvelen."

"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"

"No, heti jälkeen sitten."

"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus."

"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena."

Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika, kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."

"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen tehnyt vastoin äidin tahtoa."

"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran."

"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä rukoilevin, lempivin silmäyksin.

"Jos vain olisin oikein varma."

"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.

"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria, sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."

"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"

"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."

"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?" sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.

"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."

"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän…"

"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä. Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi epäluuloa."

"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."

"Miksi niin?" kysyi Eerik hymyillen.

"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä taipuu."

"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen teen."

Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.

Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.

Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:

30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2 tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa, 17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita, sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.

Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun" jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina oleskeli jonkun ajan päivästä.

Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.

Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen, ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.

Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa, ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin tahansa.

Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä seuraa sisarelleen, jos tahtoi.

Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.

Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.

Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat jonkun verran keskeyttäneet.

Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin syylliselle vesileipä-vankeutta.

Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.

Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen, mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.

Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli
Hörningsholmaan, toisia meni.

Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.

Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän sairas.

"Kyllä", vastasi hän, "minä en voi hyvin."

Sigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.

Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään
Magdaleenan.

"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä olen mieluummin ylhäällä."

Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.

Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle, unohti tämä pian kaikki muut.

Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa pienen kirjeen Magdaleenan käteen.

Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti, ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.

Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen ainiaaksi… pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen? Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi hänen kuolemaansakin…? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois ja sellaisissa tunnon tuskissa… sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.

Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.

Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten tulvaillessa.

Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."

"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi liikutettuna.

"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää
Jumalaa."

Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.

"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme hänestä."

Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.

Tämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.

Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja epäluuloisesti.

Peli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai kadottaa.

Magdaleena tuli kamarista.

"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle, "tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo alhaalla linnanpihalla."

Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.

"Seuraa minua!" käski Magdaleena.

Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä, itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.

Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki luulivat lähdettävän metsästysretkelle.

Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja valittamaan.

"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne tulee, kun matkustatte näin yksin."

Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai olette puhunut viimeisen kerran!"

Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina Svärdsbrohon asti.

Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja neulomaan.

Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa katsellen lähtöä.

"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän.
"Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"

Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen alas pihalle.

Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin. "Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi takaisin luokseni."

Sigrid rouva totteli raskain mielin.

Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin. Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja palvelijattaret sanoivat.

Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä. "Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan uskonut, että panette sen niin pahaksenne."

Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti päätänsä vastaten tuikeasti:

"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan, niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."

Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois. Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.

Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.

Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.

Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.

Mutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.

Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja sitä ette toki tahtone!"

"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena kyynelten tukahuttamalla äänellä.

Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin, he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.

Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä huonommaksi.

Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa tuskassaan.

Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.

Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän saattoi toivoa kostoa.

Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.

Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa. Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.

Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.

Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.

Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.

Eerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.

Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota, vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.

"Oletko pahoillasi, että lähden?" kysyi hän.

"Sehän on välttämätöntä, jotta… jotta…"

"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."

"Silloinhan sinä…"

"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan."

"Ja ehkä kaatunut."

"Toivottavasti; sinutta en voi elää."

Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi hän nöyrästi.

"Mutta sinä et puhu itsestäsi."

"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan voi lempiä ketään muuta."

"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"

"Äitini viha."

"Se on julmaa ja kohtuutonta."

"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme…"

"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se antaa suostumuksensa…"

"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."

"Magdaleena!"

"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta", sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.

Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi hän. "Mitä sinä sitten teet?"

"En tiedä."

"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä vastaan."

"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik hilpeästi.

"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria kyyneleitä minun tähteni."

"Miten kauan sitä kestää?"

"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää ilomielin suorittamaan."

"Entä puvut ja jalokivet?"

"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä, tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota saavuttanut lempesi."

"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoi
Eerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."

He erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.

Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.

Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.

Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.

Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen kohta Rydboholmaan.

Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa kaikesta semmoisesta!"

Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan; he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen sydäntänsä.

Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen ajatteleman."

Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."

Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.

Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas sukulaiseni?"

"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti."

"Mutta entä äitini?"

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä ajatella häntä, jonka olette valinnut."

"Sanonko tämän Eerikille?"

"Jättäkää se minun huolekseni!"

Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli, että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.

"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki, jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään rukoillen häntä säälimään vastanaineita."

"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoi
Magdaleena säikähtyneenä.

"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset", väitti Pietari herra.

Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.

Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin kuiskein toisteltavana ympärillään.

Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen. Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli mitä tulikin.

Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.

Jätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta rouvaan.

Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.

"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."

Mitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes luki.

Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä tyttärestä eikä vävystä, mitään.

Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.
Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden elämä riippui siitä.

Anna rouva se vihdoinkin keksi keinon.

"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."

Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.

Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:

"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?"

"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten hänen jalkoihinsa.

Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä jäljessä: "Magdaleena!"

Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen: "No, ottakaa hänet!"

Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin olivat olleet lapsia.

Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."

Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän, ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta kuin Hörningsholman halveksittu sauna.

Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa siihen.

Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden, mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä; kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.

Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.

Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan omasta ruokakomerosta.

Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä tiesi heidän saapuneen.

"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla", sanoi hän.

"Ketkä?" kysyi Märta rouva ankarasti.

"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää."

"Käyneehän sitä lämmittäminen."

"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä."

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Ei minuunkaan."

"Mitä te rohkenette?" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen poskelle.

"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi, mutta hymyili itsekseen.

"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne."

"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"

Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"

"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin."

"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!"

Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."

"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä alhaalla?"

"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta."

"Heidän tähtensäkö?"

"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki."

Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä, eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat siellä saunassa".

Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän luonaan siellä alhaalla?"

"Me odotamme rakkaan äidin lupaa."

"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!

Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana! Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.

Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja piti hänet niin rakkaana.

Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina istunut kotona hänen luonaan.

Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan, mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.

Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi maata useita päiviä vuoteessa.

Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi sopivaa hoitoa.

Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi seuraavana aamuna.

Karkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin tapahtuman.

Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.

Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"

Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun tyttäreksesi kutsuttaa."

Kaikki läsnäolijat itkivät.

Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.

Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.

Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut, sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille lempeä äiti ja huolellinen emäntä.

Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin tyttärilleen.

Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.

Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.

8.

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET.

Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.

Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.

Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova, rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.

Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen laajasta toiminnastaan.

Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka oli siihen aikaan tavaton.

Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme, järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.

Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei onnistunut.

Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät nuhteensa.

Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin olisi vuoren siirtänyt.

Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.

Nyt hän oli 70-vuotias.

Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin yliopistoissa niinkuin hän itsekin.

Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa opiskelemassa hänen kustannuksellaan.

Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.

Kirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron tilassa.

Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu! Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain esineinä.

Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.

Taistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.

Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa heitettiin ydin pois.

Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun toista vastaan.

Ruhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.

Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan, puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!

Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.

Yhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.

Hän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.

Oli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan suuntaan.

Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin uhkauksia ja vainoomisia.

Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.

Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta, Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.

Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana, ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.

Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.

"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.

"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.

"Entä sinä, poikani Andreas?"

"Toimeni vastatkoot puolestani."

"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."

"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon."

"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?" kysyi Andreas.

"Tietysti", vastasi piispa, "mutta minä en epäile, ettei sitä saataisi."

"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa ajatuksissaan."

"Andreas epäilee häntä syyttä", huudahti professori.

"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen armoihinsa", vastasi tämä.

"Onko kuningas tehnyt sen?"

"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan", jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen perusteella."

"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."

"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja."

"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi professori.

"En, tosiaankaan, sitä en tekisi."

"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?"

"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa."

"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu", vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne, papisto on oleva yhtenä miehenä!"

"Se on oikein, yhtenä miehenä", jatkoi piispa, "ja siihen minä sanon amen!"

Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.

Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä, mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli säädetty.

Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.

Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he kuuntelivat hänen sanojaan.

Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan; seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä heidän tuli uskollisesti palvella.

Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä, joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.

"Työ on Herran!" huudahti piispa. "Sentähden se myös varmana seisoo!"

Uupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.

Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät hänestä mitä hellintä huolta.

Mutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.

Heitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.

Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.

Syvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.

Ja kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:

"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on nähnyt sinun autuutesi!"

Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.

Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.

Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että pyhimystenpalvelus oli luvallista.

Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata kirjoitukseen ja kumota sen.

Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen kirjoituksensa.

Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.

Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.

Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä. Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta kirkon asioista.

Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä, suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja nykyiset laitoksensa.

Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.

Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes 74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.

Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen, ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.

Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.

Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen esikuvana.

Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen hautakivensä vielä on.