ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Ensi kotitaus,
Luulonen. Matti.
Matti: Se on totinen tosi, hyvä Herra, että, ell'en olisi ääntänne kuullut, niin en millään tavalla olisi voinut tuntea Teitä, siten olette kuukaudessa, jonka aikaa olen poikessa ollut, muuttuneet entisestänne.
Luulonen: Ah! sinusta vaan näyttää siltä.
Matti: Matkalle lähteissäni olitte Te, hyvä herrani, lihava kuin rovasti, vaan nyt olette te näöltänne piammastaan haamun eli linnunpeloituksen muotoinen. Varmaan joko on Herra sairastanut eli johonkuhun neitosen rakastunut.
Luulonen: Niinpä niin.
Matti: Onkos herra sitte sairastanut?
Luulonen: En, — sairaana en ole ollut.
Matti: Niinpä on herra sitte rakkauden pauloihin sidottu.
Luulonen: Saattaapa niin olla.
Matti: Kehenkäs herra sitte on rakastunut?
Luulonen: Sitä en tosiaan tiedä.
Matti: Mitä tähtää näin ihmeellinen puhe?
Luulonen: Ihmeellistä eli ei, vaan niin on kuitenki asian laita.
Matti: Heretkää jo, hyvä herra, leikkiä laskemasta! vaan onkos morsiamenne kaunis?
Luulonen: Sitä en toden totta tiedä.
Matti: Niinpä alan jo asian arvata. Kihlaus on tapahtunut hänen ja teidän ystäväinne kautta, niin, ett'ette toinen toistanne tunne muuta kuin heidän kuvailluksistaan.
Luulonen: Puheestasi kyllä havaitsen ett'et minua, Matti, vielä täydelleen tunne; sillä minä en kuuna päivänä kosisi puhemiehen kautta.
Matti: Te ette kosi itse ettekä toisen kautta, ja yhtä kaikki olette Te kihloissa, kenpäs noin oudon puheen selittäisi. Juurihan se on yhtä kuin jos sanoisin: "minä en koskaan paikkaa housujani itse enkä korjuuta niitä toisella ja kuitenki tulevat ne korjatuksi."
Luulonen: Kun sinä, Matti, semmoisia vertauksia käytät, tulisi sinun vähintäänki sanoa: sans comparaison, se on suomeksi: "tuhmaa puhettani elkää pahastuko!"
Matti: Minä en, hyvä herra, taida latinaa puhua, ja semmoista taas suomeksi sanominen, tuntuu minusta kankealta, siis suokaa se hyvä herra minulle anteeksi. — Vaan onkos teidän morsiamellanne sitte hyvin rikkautta?
Luulonen: Te alempisäätyiset kyselette aina ensimäiseksi rikkautta.
Matti: Ja Te korkiasäätyiset, suokaa anteeksi, te'ette aivan samate. — Ah, sanokaas nyt, hyvä herra, kumminkin, jos tulette hänen kanssansa saamaan paljon rahoja?
Luulonen: En Jumalavita sitä tiedä.
Matti: Hittoakos se sitte on semmoinen naimis-tuuma! Onkos hän kuinka vanha?
Luulonen: En usko häntä hyvin vanhaksi.
Matti: Voineehan herra hänen kasvoistansa johonki määreen nähdä ja arvata, kuinka vanha hän on.
Luulonen: Johan sen olen sinulle sanonut, etten minä milloinkaan ole hänen silmiänsä nähnyt.
Matti: Ja kumminkin olette häneen rakastuneet.
Luulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.
Matti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan tyttäreen.
Luulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te talonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me korkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi vaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi tahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole arvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme perille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.
Matti: "Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja ylevä, joka Halikon kautta Ruotsiin kulki;" sillä tätähän aina muistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja aivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. — Vaan lieneehän herra edes morsiamensa muotokuvan nähnyt? —
Luulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.
Matti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin seisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.
Luulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito, johonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella vaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja rakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään heittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa ihanuutta.
Matti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?
Luulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole rakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt, että olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.
Matti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti niinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja morsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi, jonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi homekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.
Luulonen: Tätä en tarvitse pelätä. Siitä olen varsin vakuutettu, että hän kasvoiltaan on kaunis ja sulo, niinkuin armas päivän koitto.
Matti: Niin arvelin minäkin tässä menneellä viikolla, kuin katsomatta ostin torilta astiallisen voita, vaan jälestäpäin kun aukasin kannen, olikin koko astia paljasta ihraa täynnä.
Luulonen: "Ah miten sun vertauksesi ovat törkeitä ja rumia!"
Matti: Rumia eli ei, ovat ne ainakin tosia. Luoja on sallinut meille silmät katsoaksemme ja kädet, joilla koettelisimme, ja tätä osviittaa seurasin minä, ennenkuin Annani kihlasin.
Luulonen: Minä vakuutan sulle, että kuinka kaunis hän muutoin olisi ollutki, en häntä olisi puoleksikaan niin paljon rakastanut, jos hän heti kohta olisi näyttäynyt minulle.
Matti: Tämä on minusta Espanialainen rakastumisen tapa, jota minä en ymmärrä. Vaan kertokaa minulle, kuinka teille tämä kaikki tapahtui.
Luulonen: Koska noin kuukauden aikaa sitte pilkkopimeässä kävelin eräässä kävely-puistossa, aukesi äkkiä lähellä oleva ikkuna ja korvaani kohtasi ääni kaunis niinkuin enkelin, joka kutsui minua nimeltä, kysyen, miksikä niin ajatuksissani kävelin. Kyselijän sulonen ääni sulatti paikalla sydämeni ja hartaalla innolla rukoilin minä, että hän soisi mun ihailla muotonsa sulavaa kauneutta. Mutta turhaan. Vasta pitkällisen puheen perästä lupasi hän vihdoinki mun huomenna taas tulla hänen puheellensa. Arvattavasti en tätä tilaisuutta laimin lyönyt, ja tässä toisessa kanssapuheessamme tulin havaitsemaan, ettei mielensä ollut minua kohtaan nurja. Hän lupasi näyttäydä minulle, kun aika tulisi, ja vaati vaatimisen, että tyytyisin tähän, kosk'ei hän tärkeistä syistä voinut tätä nykyä vielä muulla tavalla osoittaa suosiotansa. Tätä hänen tahtoansa olenki noudattanut ja samoilla, kyllä kovilla ehdoilla pitkittänyt tavallisia kanssapuheitamme. Vasta noin pari viikkoa sitte, koska yksinäni taas lystäilin muutamassa kävelypuistossa, piiritti minut äkkiä 8 tuntemattomaksi puetettua herraa, jotka sanaakaan virkkamatta väkisen veivät minut komeihin vaunuihin, joilla ajoivat kaupunnin ulkopuolelle ja pysähtyivät kaunoisen lysti-linnan eteen, jossa tulin suurella kunnian osoituksella vastan otetuksi. Siellä saattivat minun salista saliin, jotka kaikki olivat toinen toistansa kauniimpia, ja, tämä kaikki tapahtui ihan hiljaa ja ääneti. Vihdoinki tulin muutamaan saliin, johon oli varustettu suuri, korea pöytä hekkumallisia ruokalaitoksia täynnä. Tämän nähdessäni huokailin ma itsekseni: "hyvä Jumala kuitenki mitä ainakin merkitse tämä?"
Matti: Niinkös herra sitte säikähtyi?
Luulonen: Pelosta ja säikähdyksestä olin melkein menehtymässä.
Matti: Minä puolestani taas en siten voisi pelästyä pöytää, joka on hyviä ruokia täynnä.
Luulonen: Minä pelkästä pelosta en tiennyt, Matti! missä olin enkä mitä mun tehdä pitäisi.
Matti: Mitäkö tehdä pitäisi? minä olisin istunut pöytään enkä yhtäkään ruuan lajia säästänyt. — Vaan kuinkas teille muutoin sitte kävi?
Luulonen: Siinä samassa tuli huoneesen eräs neito niin kaunis ja ihana, ettei maailmassa hänen vertaistansa, istahtaen pöytään ja kädellänsä viitaten minulle, että tekisin muka samate, — jonka siis teinki.
Matti: Se on uskottava. Siinähän oli nyt tarjonanne kaikki ne hyvät ja herkut, mitä ihminen tässä martaassa maailmassa toivoa voi.
Luulonen: Leppeästi kehotti hän minua syömään mutta rintaani ahdisti semmoinen hämmästys ja pelko, ett'en palaistakaan maistaa voinut.
Matti: Teidän puhettanne kuunnellessa, hyvä herra, onpi vähällä hulluksi tulla. Jos mun rintani ahdistuisi siitä, että minulle pehmoinen tuoli tarittaisi istuttavaksi ja että tyköni tuotaisi ruokaa, viinaa ja kauniita neitosia, silloin ei minulla olisi mieltä päässä eikä sydäntä rinnassani, ja minua todella saisi sanoa Vouhka Vauhkoseksi.
Luulonen: Heitä jo herjat ja kunnottomat puheesi Matti! ja anna mulle aikaa kertoa asia loppuun. Vähän aikaa ihan ääneti hiukan syötyänsä viittasi hän palvelijoilleen, että heidän tuli huoneesta ulota. Kun tämä käsky oli kuultu, alkoi hän ensin syvästi huokailla, josta viimeinki sanoiksi virkkoi näin: "hyvä herra, tarkoin kyllä tiedän ja tajuan, missä ajatuksenne ajelevat, ja minä olen ilmiin saanut, ketä te rakastatte. Mutta turhaa on rakastamisenne. Samoin toivoo teidän lemmittynne turhaan saavansa nauttia rakkautenne hedelmiä; sillä hänellä on kilvottelija, jota on vaikea vastustella." — Pelosta vavisten kysyin minä, ken ja kussa tämä kilvottelija oli. Hän vastasi sen kyllä tietää saavani ja kuvaili sitä nyt tarkoilleen sekä hänen rikkautensa että suuren sukunsa ja ihanuutensa, kehoittaen minua kohteliaasti luopumaan sen rakkaudesta, jota mun mieleni halasi.
Tästä kehoituksesta huolimatta vastasin minä miehuullisesti: "korkea armonne! Vaikkapa mainittu lemmittyni kilvottelija kauneutensa ja lempeän luontonsa puolesta olisi vielä teidän vertainen, ei mikään muu tässä maailmassa kuin kuolema saa minua luopumaan näyttäymättömästä ystävästäni". Tästä närkästyen nousi hän istuviltaan ja läksi pois, jättäen minut tuokioksi yksikseni juurikuin tarkemmin miettiäkseni hänen tekemää esitystänsä. — Vähän ajan päästä tuli huoneesen vanha arvoisa vaimo, antaen minulle kättä, ja sanoi: "tilanne tosin säälittää minua; sillä arvattava on, että emäntäni, jota vasta puhuttelitte ei suinkaan jätä sitä ylenkatsetta kostamatta, jolla häntä olette kohdelleet," — Minä puolestani vastasin, että se minua suuresti paheksuttaisi, jos jotenki olisin hänen emäntänsä mieltä loukannut, vaan ett'en ollenkaan arvannut, miten häntä kohtaan olisin ylenkatsetta osottanut. Turhaan olette niin viaton olevinanne, sillä emäntäni tuntee teidän järkevän mielenne liika hyvästi uskoakseen teidän ei ymmärtäneen hänen sanainsa tarkoitusta, nimittäin että se neito, jota hän niin suuresti ylisteli, ei ollut kukaan muu, kuin juuri hän itse. — Arvaa nyt ja mietiskele, Matti, mille mielin nämä sanat saattoivat minun.
Matti: Jos herra jättää asian mun mietittäväksi, arvaan ja mietin minä sen niin, että parasta ompi, jos annatte näyttäymättömän lemmittynne olla näkymätöinnä tuomiopäivään asti ja sitä vastaan mielihyvällä korjaatte ja syliinne sieppaatte sen kalliin ja arvokkaan saaliin, mikä teille toisaalta on tarjona.
Luulonen: Se on mahdotonta.
Matti: En kummempata ole kuullut! vaan kullakin on oma mielensä, niinpä herrallakin. Kuulkaas, isäntäni! Joku asettaa kalliin helmen eteenne pöydälle ja toisen, jota ette tunne, onko se minkään arvoinen, viskaa hän vesirapakkoon, jättäen teidän valtaanne ottaa minkä heistä tahdotte. Kummanko niistä ottaisitte.
Luulonen: Senhän ainakin, joka pöydällä on.
Matti: Eikö hiidessä! sitä ei herra suinkaan tekisi, vaan te ennemmin kaivaisitte vesirapakossa, mitä minä ymmärrän, sillä — —
Luulonen: Tämä vertauksesi ei tähän ollenkaan sovellu.
Matti: Mielestäni ei niinkään juuri. Vaan koska herra niin suuresti rakastaa silmänsä näyttäymättömiä, miksi ei herra rakastu Turkin keisarin tyttärehen?
Luulonen: Pidä suusi kiini ja anna mun kertoa asia loppuun. Ensi pelästyksestä päästyäni, miehistyi mieleni taas ja rohkeasti vastasin minä tuhat kertaa ennen kuolevani kuin näyttäymättömän lemmittyni hylkäisin. Vanha vaimo, jota puhuttelin, sanoi suuresti säälivänsä mun itsepäisyyttäni ja koki kaikella tapaa saattaa minua paremmalle polulle, muistutellen yhdeltä puolen sitä onnea ja hekkumallisuutta, josta voisin osalliseksi tulla ja toisaalta taas emäntänsä vihaa, jota ei voi kuin minun vereni voisi sammuttaa. Mutta vastaukseni vakava oli, ettei minua itse piru saisi päätöksestäni. Tämän kovan sanan kuultuansa läksi hän pois, jättäen minut yksinäni saliin, jossa seisoin ja odottelin kuolemani karvasta tuomiota. Vihdoin ilmestyivät entiset 8 herraa, sitoivat huivin silmäini eteen ja veivät minut vaunuihin, niinkuin tullessakin. Minä luulin mestuu-paikalle vietäväni, vaan kun vaunuista pääsin ja havaitsin olevani ihko yksinäni, repäsin minä huivin silmiltäni, josta näin olevani kaiketta vaaratta samalla paikalla, josta olin vietynä, ja koska aika oli juuri se, jona lemmittyni oli kutsunut minut puheillensa, menin minä sinne ja kerroin mitä mulle oli tapahtunut. Näyttäymätöin ystäväni kuuli kauhistuksella kertomukseni ja kehotti minua pysyväisyyteen, taaten, etten sitä koskaan katuisi. Vaan ei nytkään ollut mulla sitä onnea, että olisin hänen silmiänsä ja niiden suloa loistetta saanut ihailla.
Matti: Ja herra rakastaa häntä yhä vielä yhtä suuresti?
Luulonen: Enemmän kuin konsana, sillä juuri tämä hänen erinomainen käytöksensä, joka montakin vihastuttaisi, tuottaa vaan uutta sytykettä rakkauteni tulelle. Kohta toivon kuitenki pääseväni toivotusteni perille, sillä hän on luvannut tällä hetkellä tulla tänne minun puhuteltavaksi, kumminki sillä ehdolla, että silmänsä niinkuin ennenkin ovat peitetyt.
Matti: Ah, mikä armo ja laupeus hänen puolestansa! Ponnettoman pysyväisyytenne palkinnoksi, jossa vähällä olette menettäneet henkenne, suodaan teille se ääretöin armo, että saatte katsastaa häntä selästä päin. Kuulkaas herra, jos hän tulee tänne yksinänsä, täytyy hänen näyttää silmänsä, vaikka perhana olisi; sillä tässä asiassa on jotakin petosta, ja ell'ei herra uskalla reväistä peitettä hänen silmiltänsä, tekee Matti sen.
Luulonen: Joka sen uskaltaisi tehdä, sen kuolema perisi, vaikkapa hän olisi oma veljeni. Ei, kärsivällisyydellä tahdon minä malttaa mieltäni kunne aika tuleepi — vaan tuossa tule joku. Epäilemättä on se hän.
Matti: Hän on tosiaanki vartaloltaan sievä! Jos hän muun puolesta on yhtä soma, voisin vaikka itsekkin rakastua häneen, niin kolkko ja kylmä kuin onkin luontoni.
Toinen kohtaus.
Luulonen. Matti. Näyttäymätöin.
Näyttäymätöin: Tähän asti en Teidän kanssanne hyvä herra ole muuta kuin etäältä ikkunasta haastanut, vaan nyt kun olen paremmin oppinut tuntemaan pysyväisyytenne, saatan jo sallia Teidän vapaammin lähestyä minua.
Luulonen: Se suosio, minkä ylenrakastettu neito tänään minulle osotatte, tuottaa riemun rintaani ja samalla vakauntuu toivoni, että Te uskollisuuteni kerranki palkitsette.
Näyttäymätöin: Niinkuin olette nähneet, en koskaan ole lupauksistani luopunut. Olkaa vaan rakkaudessanne pysyväinen, ja palkintonne tulee aikanaan olemaan sitä suurempi.
Luulonen: Teidän käskynne tahdon aina pitää pyhänä, ja kuinka suuri haluni onkin saada kerran niitä kasvoja nähdäkseni, jotka peitossakin ollen ovat sydämeni vanginneet, samoin kuin sitä suutakin, jonka huulilta soiva ääni on povessani sytyttänyt sammumattoman lemmen tulen, tahdon kuitenki nurkumatta odottaa siksi, kunne armas neitoseni hyväksi näette suoda silmäni ihailla sitä kauneutta ja suloisuutta, jota en tähän asti muuta kuin aatoksissani ole aaveksinut, Ainoa! jota anoa rohkenen, on se, että soisitte mun kerran vaan sievää ja kaunoista kättänne suudella.
Näyttäymätöin: Niin suurta vapautta en hyvä herra voi teille vielä tällä kertaa suoda.
Luulonen (polvillensa laskeutuen): Ah, armahin neito, elkää minua toki yli voimieni kiusatko, vaan sallikaa nöyrimmän mielenne noudattajan — — —
Matti: Elkää toki, Mamseli-kulta, olko noin armottoman kova, vaan muistelkaa sitä, että eihän herranikaan ole tunnotoin ja kylmä kuin kallion kivi; mutta — —
Näyttäymätöin: Hyvä Jumala! kuka tässä haastelee? Minut on petetty.
Luulonen (nousten seisaallensa): Pidätkö suusi Matti! — Se on mun vanha palvelijani, jonka otin myötäni, vaan elkää armas neito sitä pelästykö, sillä hän on tolkutoin tolvana, jolla ei ole mieltä päässä enemmän kuin järjettömällä luontokappaleella, vaikka hänellä tosin on ihmisen naama.
Matti (hiljaa itsekseen): Pöllöpäisiä mitä ovat tämän kaupunnin asujamet! kun eivät sen paremmin tajua, kellä mieli päässä, kellä ei. Vai järjettömäksi luontokappaleeksi minut arvatahan! ha, ha, ha! en voi olla nauramatta, kun tuota ajattelen; sillä tarkempi-järkistä kuin minä ei liene monta miestä suinkaan tämän kadun varrella.
Luulonen: Sitä vastaan on hän arvon rehellinen, niin että hänen nojaansa voipi uskoa vaikka kaiken elonsa ja onnensa.
Matti: No, tuo nyt vähänki alkaa puheeksi taipua! mutta: "mieletöin kuin luontokappale;" hyi helsinki!
Näyttäymätöin: Koska niin on, että hän on palvelijanne, ei asiasta tule lukua pitää, vaan rakkautemme nimeen pyydän ja anelen, ett'ette enää minulta vaadi vasta anomaanne lemmen osoitusta, jota ujon ja kainon luontoni suhteen ynnä muistakin syistä en vielä voi sallia. Kohta toivon kuitenki saattavani tehdä sen ja kukaties voitte vielä tänäpäivänä tulla toivotustenne perille.
Luulonen: Ah, mikä suloinen sanoma! Vaatimuksenne tahdon tarkasti täyttää enkä koskaan liika aikasin pyytää mitään lemmen osotusta, sillä kuta rakkaampi, armas neitoseni, minulle olette, sitä mieluummin noudatan minä mieltänne, vaikka vaatimuksenne tuntuisivatkin kuinka kovalta.
Näyttäymätöin: Suuresta kuuliaisuudestanne olen ylen kiitollinen ja siitä havaitsen parhaite, että rakkautenne minua kohtaan on totinen. Tosin saatatte mielessänne ajatella: miksikä semmoista kosijata kohtaan, jonka uskollisuudesta on niin selvät todistukset, tarvitsee olla niin kova, ja mitäs lähtee siitä, että suostumuksen täyttäminen lykätään vastaiseksi, kuin asiasta kerran on sovittu? Vaan kuta työläämpi tie on kulettavana, sitä iloisempi on perille pääsy, niinkuin emme kesänkään ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei talvea ollenkaan olisi. Samoin ei ne hedelmät, jotka maasta löydämme, ole sen makuisia kuin ne, jotka suurella vaivalla itse puusta poimemme. — Vaan käykäämme tuonne toiseen käytävään, niin saamme asiasta pitemmin keskustella!
Luulonen: Odota sinä Matti tässä, kunnekka palajan!
(Lähtee pois).
Kolmas kohtaus.
Matti (yksinään).
Siinä on hän oikeassa kun sanoo että maasta korjatut hedelmät eivät ole sinnepäinkään niin makeita kuin ne, mitkä vaivalla itse puusta poimemme, sen olen itsekin havainnut. Näiden rakastuneiden käytöksestä näkyy selvälleen, että heille heidän hää-iltansa on paljoa enemmän iloa tuottava kuin minulle ja Annalle. Meidän tuttavuutemme syntyi liika pikaisesti ja Anna hupakko oli liika kärkäs sieppaamaan kihla-kalut kädestäni. Minä rakastan häntä, se on tosi; vaan mun rakkauteni ei ole sinnepäinkään semmoinen kuin herrani Luulosen; sillä jos Annani tänään taikka huomenna kuolisi, en minä siitä syystä suinkaan hirttäytyisi. Vaan mikä tähän kylmäkiskoisuuteeni voipi olla syynä muu, joll'ei se, että minä hänen rakkauteensa pääsin ihan kaiketta vaivatta. Sillä niinpian kuin kerran vaan häneltä kysäsin: "tahdotko tulla mun vaimokseni?" vastasi hän heti: "tahdon toki." Kuin häneltä suuta pyysin, olivat hänen huulensa kohta tarjona, ja kuin sanoin "tuleppas syliini", lensi hän samassa siihen, ja hänen myöntyväisyytensä juuri, se pilaakin koko asian. Jos hän yhä edespäin käytäksen samalla lailla, tulee rakkauteni luultavasti kylmenemään aina enemmin, sillä — — — vaan tuossa tulee hän nyt, kas kuinka hän mielistelee ja kiekaileksen!
Neljäs kohtaus.
Matti. Anna.
Anna: Oletko siellä armas Mattiseni?
Matti: Täällä häntä olen, tuleppa ja suihkaa suuta. (Hiljaa itsekseen): Saas nähdä, eikö hän tuossa paikassa työnnä suutaan tarjoksi!
(Anna tahtoo suudella häntä).
Matti (Kääntäen päänsä pois): Mieleni olikin sanoa: painu mun syliini!
Anna: Kun et muuta vaatine, niin mielelleen! — —
Matti (Hiljaa): Mene sen hitolle hyväsydämminen hupsu! Kuules Anna! meidän ei erinäisistä syistä käykään häitä pitää tänä talvena vielä.
Anna: Eikö tänä talvena vielä?
Matti: Niinpä niin! ja kukaties ei tulevanakaan keväänä.
Anna: Eikö tulevanakaan keväänä?
Matti: Eikä kentiesi tulevanakaan kesänä.
Anna: Ei tulevanakaan kesänä!
Matti: Kukapaties ei syksylläkään vielä?
Anna (Itkien): Ei syksylläkään vielä? vaan mistä syystä?
Matti (Jätkytellen häntä): Mistä syystä? Siitä, että itse olet siihen syynä.
Anna: Olenko minä siihen syynä, että häämme lykätään vastaiseksi?
Matti: Sitä en juuri sano, vaan vastaiseksi ne jäävät
Anna: No mistäpä syystä?
Matti: Nyt hän on ymmärtämätöin olevinansa. Mistäkö syystä? Siitä syystä, että kuta työläämpi tie kullakin on kulettavana, sitä iloisempi on perille pääsy.
Anna: Mitä sillä tarkoitat?
Matti: Sillä tarkoitan sitä, että ellei talvea ollenkaan olisi, niin emme kesänkään ihanuutta täydeksi arvossa pitäisi.
Anna: Talvihan meillä nyt on.
Matti: Kyllähän nyt talvi on. (Hiljaa): Oletko pöllöpäisempää nähnyt?
Anna: Mitä tähtää tämä loruaminen?
Matti: Se tähtää suorilla suomen sanoilla sitä, että ne hedelmät, jotka puusta löydämme, eivät likimainkaan maista niin hyvälle kuin ne, jotka suurella vaivalla maasta poimemme.
Anna: Puhu selkeämmin, muuten ei sinua juutaskaan ymmärrä.
Matti: Jos sanoistani tahdot selkeän selityksen, tähtää se mitä sanoin, että "ell'ei talvea ollenkaan olisi, emme kesänkään ihanuutta täydeksi arvossa pitäisi", suoralla suomen kielellä sitä, että sinä olet mieletöin hupelo, josta ei ole mihinkään.
Anna: Vai mieletöin hupelo? Mitäs pahaa olen tehnyt, että sillätavoin kohtelet minua? Ah! tuosta en paljoa pitäisi, ellen niin suuresti olisi sinua rakastanut.
Matti: Siinäpä se onkin koko onnettomuus, että minuun olet niin liiallisesti rakastunut.
Anna: Vai onnettomuus!
Matti: Niinpä saakeli soikoon: siinä on koko onnettomuus; hitonko tähden et jonkun aikaa pysynyt näyttäymätönnä?
Anna: Nyt olet varmaankin tullut tykkönään hulluksi.
Matti: Nyt en suinkaan ole hullu, vaan tätä ennen olen ma hulluna ollut. Kuules Anna! kun ensi kertaa pyysin sinua puheilleni, etkös heti suostunut siihen.
Anna: Suostuin kyllä.
Matti: Koska sinulta kysyin: tahdotko tulla minulle? etkös heti vastannut: tahdon.
Anna: Sitä en niin tarkoilleen muista.
Matti: Minäpä muistan sen. — Olitko näkyväinen vai näyttäymätöin, kuin ensin kävin sinua kosioimassa?
Anna: Mitä hulluutta puhut sinä nyt? Olenko koskaan ollut näkymätöinnä?
Matti: Sepä se tekeekin koko onnettomuuden; hyvästi lapsukaiseni; vie terveisiä äidillesi!
Anna: Maltas petturi! te'e siitä ensinnä minulle selvä, mikä sinun on saattanut hylkäämän minut?
Matti: Ei mikään muu kuin selvä ja miettivä järkeni.
Anna: Kuinka, kehoittaako järkemme meitä hylkäämään niitä, jotka rakastavat meitä, ja neuvooko järki aviolupaustamme purkamaan?
Matti: Sinä olet lapsellinen hupelo, Anna, etkä tiedä mitä järki onkaan; sillä jos sen olisit tiennyt, niin et olisi ollut tietämätöin siinä, mitä järkeen kuuluu, nimittäin, että kuta työläämpi tie on kulettavana, sitä iloisampi on perille pääsy, ja olisit ymmärtänyt, ettemme talvenkaan ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei kesää ollenkaan olisi, samoin kuin senkin, että on paljoa parempi kavuta korkeaan puuhun kuin madella alhaalla maassa.
Anna: Tuota ei mun järkeni käsitä.
Matti: Sen uskon ma kyllä! Siinäpä se onkin koko onnettomuutemme alku, että sinulla, Anna, on semmonen kanan ymmärrys ja järki. Jos olisit käyttäynyt sillätapaa kuin mun herrani lemmitty, olisi minun rakkauteni ollut yhtä kiihkeä kuin hänenkin.
Anna: Kuinkas hän sitte käytäksen?
Matti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta puhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella viikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa, eikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu suudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa minut? — Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät luontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla onnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja verkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme hedelmistä — ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa — — — ei, — nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan sanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä minun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti kuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.
Anna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä vaikka kokonaisen kuukauden.
Matti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa satakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta kuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!
Viides kohtaus.
Anna. Saara.
Anna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin palkituksi.
Saara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin tavannut sulhastasi?
Anna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.
Saara: Mitäpä nyt?
Anna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua, kuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.
Saara: Mitenkä niin? kerro asia minulle!
Anna: Hän ei sanonut voivansa rakastaa minua siitä syystä, että niin vähällä olin mieltynyt häneen. Herransa esimerkkiä noudatellen tahtoo hän kosia Espanialaisten tavalla.
Saara: Kuinkas sitten Espanialaisten kosioiminen käypi?
Anna: Hänen lemmittynsä pitäisi kuulen ma olla kova ja ynseä häntä vastaan, alati pitää muotonsa peitossa eikä näyttää silmiänsä ennenkuin hää-iltana viimeinkin.
Saara: Miksi vaatii hän semmoista hulluutta?
Anna: Hän sanoo semmoisen käytöksen perustavan kestäväisen ja kiihkeän rakkauden, johon hänellä on todistuksena herransa esimerkki. Ah, onnetoin mikä olen! hänelle pitää mun kostoa saada vaikka henkeni siihen menisi.
Saara: Elä ystäväiseni ole milläsikään; kyllä minä tiedän kaiken tämän kostaa hänelle, ja polvillaan pitää hänen vielä rikostaan anteeksi anoa.
Anna: Milläpä keinoin voit sen aikaan saada?
Saara: Tule kanssani kotiin, niin saamme asiata aprikoida.