KUUDES LUKU.
Pootualaisten uskonto.
Pootualaisten uskontojärjestys käsittyy muutamaan harvaan pääjaksoon ja koko koossansa on se vaan vähän laajempi meidän apostoolisia uskonkappaleitamme. Ilmapiiriin (maankuorelle) maanpakolaisuuteen ajamisen rangaistuksen uhalla on jokaista kielletty pitämästä raamatunselityksiä (kokea oman järkensä mukaan selittää heidän pyhiä kirjojansa), ja jos joku olisi kylläksi julkea ruvetaksensa puolustaman jotakin erityistä mielipidettä Jumalan olennosta ja ominaisuuksista taikka henkien ja sielujen laadusta, tuomitaan hän oitis suonenisku-rangaistukseen ja suljetaan sitten kunnan yhteiseen hoitolaitokseen; sillä siellä pidetään järjen vaillinaisuutena sitä, jos joku luulee pystyvänsä selittämään sitä, minkä meidän tulee pitää yhtä häikäisevänä kuin auringon valo on huhkaimen silmille. Valtionuskonto käsittyy ainoasti siihen, että uskotaan korkeinta olentoa, joka on kaikki luonut ja joka kaikki voimassa pitää. Jos vaan tätä perusajatusta tunnustetaan, ei ketäkään ahdisteta eroavista mielipiteistä jumalanpalvelemisen tavasta. Ainoasti ne, jotka julkisesti ahdistavat noudatettavaksi tunnustettua jumalankäsitystä, rangaistaan yleisen järjestyksen häiritsijöinä.
Pootualaiset pitävät harvoin rukousta, mutta silloin niin palavalla hartaudella, että he kokonaan ovat hurmauksessa rukouksen kestäessä. Kun minä kerroin heille, että meillä on tapana rukoilla ja veisata työtäkin tehdessämme, moittivat Pootualaiset tätä, arvellen että jo maallinenkin ruhtinas panisi pahaksensa jos joku, rukoillen lähetessään häntä samalla ottaisi suoriakseen hiuksiansa taikka harjatakseen vaatteitansa. Yhtä vähän olivat virtemme heille mieluisia, sillä he pitivät naurettavana tuoda esille katumuksensa ja murheensa nuottien jälkeen, kun ei Jumalata soviteta laululla ja soitolla vaan huokauksilla ja kyyneleillä. Nämät ja muut tämänlaiset arvostelut tietysti suututtivat minua kuullella, varsinkin kun isäni, joka oli lukkari oli tehnyt säveleen useaan virteen, jommoisina niitä nytkin vielä veisataan kirkoissa, ja itselläni oli ollut aikomuksena hakea ensimmäinen avonainen lukkarinvirka. Mutta minä katsoin parhaaksi hillitä intoani, sillä nuot maanalaiset olennot osaavat puolustaa väitteitänsä semmoisella tarkka-älyisyydellä ja tietävät tuoda esille niin laveoita ja teräviä tekotodisteita, että on ylen vaikea todistaa vääräksi heidän selvää selvimpiäkään erhetyksiänsä. Useoita muita uskonnollisia katsantotapoja he samalla taidolla ja totuuden ulkomuodolla tiesivät vastustaa. Niinpä esim. kun sanoin muutamille niistä, joiden kanssa olin lähemmässä tuttavuudessa, etteivät he saattaneet odottaa tulevansa autuoiksi kuoleman jälkeen koska he näin astelivat ilmeisessä pimeydessä, vastasivat he, että se joka tämmöisellä ankaruudella tuomitsee muita on itse suurimmassa vaarassa joutua tuomion alaiseksi, sillä toisten kova tuomitseminen hengellisissä asioissa on useimmiten vaan mielen ylpeyden ilmautumista, jota ei suinkaan Jumala taida hyväksyä, koska hän aina kehoittaa lapsiansa nöyryyteen; ja että toisten mielipiteitten tuomitseminen ja halveksiminen sekä uskonsa pakoittaminen toisille oli heidän mielestänsä samaa kuin semmoinen väite, että tämmöinen pakoittaja väittää itsellänsä olevan kaikista korkeimman tiedon ja viisauden varsin niinkuin mielipuolet tekevät luullessaan itsensä kaikkia muita älykkäimmiksi. Kun kerran mielipidettäni puolustaakseni toin esille omantuntoni todistuksen, tunnusti vastustajani tämän todistuksen kyllin luotettavaksi ja kehoitti minun aina toimimaan tämän todistuksen mukaan, niinkuin hänkin puolestansa aina aikoi noudattaa omantuntonsa ääntä; sillä jos jokainen ottaisi kuullaksensa omaatuntoansa ei maailmassa riitojen ja eripuraisuuksien syitä enään löytyisi.
Muiden erhetysten muassa joita Pootualaiset yksipäisyydellä puolustavat, on sekin, että vaikka Jumala palkitsee hyvät ja rankaisee pahat teot harjoittaa hän kuitenkin tätä tuomio-oikeutta vasta tämän elämän jälkeen. Minä luettelin tosin koko joukon esimerkkiä semmoisista, jotka jo tässä elämässä olivat saaneet rangaistuksen rikoksistansa ja paheistansa; mutta he puoleltansa toivat esille yhtä monta esimerkkiä jumalattomista puista, jotka, koko elämänsä kestäneen jumalattomuuden uhaksi aina olivat saaneet onnea ja menestystä toimillensa. "Kun me joudumme kiistaan käsityksistä jonkun kanssa," sanovat he, "emme me milloinkaan käytä muita aseita jokapäiväisen elämän aarreaitasta kuin semmoisia, jotka kelpaavat todistamaan väitteemme oikeiksi, sekä jätämme sivulle ne, jotka sotivat sitä vastaan." Minä lausuin esimerkiksi omasta kokemuksestani, että monet niistä, jotka ovat tahtoneet minulle turmiota saattaa, ovat itse saaneet surullisen lopun. Mutta sitä vastaan he inttivät, ettei tämä ollut muuta kuin itserakkautta minun puoleltani, kun katsoin olevani jotakin etevämpätä Jumalan silmissä kuin moni muu, joka syyttömästi on saanut kärsiä mitä suurimman vääryyden, mutta kuitenkin nähnyt ahdistajansa nauttivan häiritsemätöntä onnea kaiken ikänsä. Kun minä lopuksi toin esille välttämättömyyden joka päivä rukoilla Jumalata, vastasivat he: 'että he, tahtomatta kieltää rukouksen hyötyä, kuitenkin uskoivat totisen jumalanpelon ennen kaikkia rajoittuvan siihen, että toteltiin Jumalan lakia.' Selvittääksensä tarkoitustansa käyttivät he seuraavan vertauksen: "Jollakin ruhtinaalla on kahdenlaisia alammaisia: yksi osa heistä tekee joka päivä virheitä ja rikkoo hänen käskyjänsä joko heikkoudesta taikka pahuudesta, mutta he tulevat alinomaa suurimmassa nöyryydessä pyytämään hänen antamaan heille anteeksi nämä samat virheet, joita he eivät epäile kohta jälkeen taas uudestansa tehdä. Toiset taas tulevat ylen harvoin taikka vain käskystä hoviin. He pysyvät kotona, jossa he uskollisesti ja innolla täyttävät mitä heidän tulee tehdä ja osoittavat kovalla lainkuuliaisuudellansa kuinka syvästi he hallitsijaa kunnioittavat. Eikö ole kylläksi syytä uskoa, että ruhtinas pitää suuremmassa arvossa näitä jälkimmäisiä, mutta pitää edellisiä samalla huonoina ja vaivalloisina alammaisina, sekä sentähden että he alituisesti rikkovat lain että yhtenään kiusaavat häntä armoanomuksillansa?"
Usein antausin tämmöisiin ajatusten vaihtoihin, kuitenkaan voittamatta ketään mielipiteitteni puolustajaksi. Minä jätän sentähden sillensä muut puuttuvaisuutemme uskonnollisten kysymysten puolesta, ja tahdon vain lyhyesti mainita tärkeimmät Pootualaisten uskonkappaleista heittäessäni lukijan omalle arvostelulle niiden joko hyväksymisen taikka hylkäämisen.
Pootualaiset uskovat kaikkivaltiasta Jumalata, joka on kaikki luonut ja kaikki ylläpitää, ja katsovat hänen yksisyytensä ja kaikkivoimansa parhaiten todistetuksi luomisen suuruuden ja sopusoinnun kautta. Hyvin perehtyneenä tähtitieteessä ja fysiikassa, ovat he saavuttaneet niin ylhäisen käsityksen Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, että he katsovat hurjuudeksi ruveta selittämään semmoista, joka selvinnähtävästi on heidän järkeänsä ylemmällä. Heillä on vaan viisi juhlapäivää vuodessa, ja etevin niistä pidetään pyhänä mitä suurimmalla hartaudella pimeässä huoneessa, mihin ei mikään päivänvalo saata tunkeutua, jolla he tahtovat merkitä kuinka tutkimaton se jumalaisolento on, jota he palvelevat ja rukoilevat. Koko tämä päivän, joka kutsutaan Käsittämättömän Jumalan päiväksi ja joka pidetään ensimmäisenä päivänä tammikuussa, ovat he kuin ihastuksissaan eivätkä lähde pimeistä huoneista auringon ylhäällä ollessa. Muut neljä juhlapäivää vietetään vuoden neljänä vuodenaikana ja tarkoittavat olla kiitospäiviä nautituista hyvistä teoista. Harvat ovat ne, jotka eivät saavu näihin juhliin, ja ne jotka jäävät pois ilman laillista estettä pidetään aina epäluotettavina kansalaisina ja saavat osallensa suurta epäluuloa. Julkiset rukoukset ovat niin kokoonpannut, etteivät ne tarkoita itse rukoilevata vaan ainoasti hallitsijan ja valtion menestystä. Tarkoitus tällä tavalla on vahvistaa sitä käsitettä että yksityisen menestys ja hyvyys on niin läheisessä yhteydessä valtion menestyksen kanssa ettei näitä mielihaluja saateta eroittaa.
Laki ei pakoita ketään olemaan läsnä julkisessa jumalanpalveluksessa, sillä he arvelevat että kun jumalanpelko oikeastaan on pidettävänä rakkauden ilmauksena korkeimpaan olentoon, ja kun kokemus on näyttänyt että pakko pikemmin sammuttaa kuin elähyttää rakkautta, niin eivät he pidä ainoasti turhana vaan vieläpä perin vahingollisenakin kokea pakoittaa ketäkään jumalisuuteen. Tätä mielipidettä valaistaksensa ottivat he seuraavan vertaukseen: kuvitelkaamme mielessämme että mies, joka haluaa vastarakkautta vaimoltansa, kokee iskuilla ja lyönneillä voittaa hänen kylmyytensä; ajattelemattakaan että hänen rakkauttansa käy semmoisilla keinoilla herättää, arvaisimme mieluummin että ne muuttavat hänen entisen kylmyytensä vihaksi, inhoksi ja halveksimiseksi.
Muinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla juhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan palveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä mainio filosoofi Limali asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki kirjan nimellä "Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki". Minä olen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään vähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka Pootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen uskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien tapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: "Semmoinen," sanoo hän, "on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien on vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen veisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa juoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa pyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava uskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos semmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta kuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei sitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla tavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä asuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia himoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään vakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta — kas siinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa siviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta sankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä uhraamisesta isänmaan hyväksi." Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla tiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä tarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat kristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he yrittäisivät ruveta heitä kääntämään.
Semmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi, jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa. Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia, lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.