NELJÄS LUKU.
Hovi Pootussa.
Vihdoinkin saavuimme Pootuun, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet. Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä, vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja, joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin; mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele," ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa."
Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää, tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena. [Tämä on ainakin yksi kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme otaksua olevamme Pootualaisia etevämmällä kannalla.]
Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa, varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni, ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä hirvittävä olento!"
Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta, sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa, joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin kuin meillä.
Oli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi nähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti ruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja vakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään suru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta hänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta sisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti läsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä tähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun nousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan ainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa ainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani jaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita kysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen maailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän vastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto ollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä retkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan ilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut ynnä tavoista ja laeista maapallollamme.
Minä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista, ymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä ihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän kuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin semmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen korkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. "Uh!" ajattelin mielessäni, "kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun puolesta!" Mikä meitä suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta heissä.
Mikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa korvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun puhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme ketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä laveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten puhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja jumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme. Mitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen otsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien alle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta kokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet mielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla, että kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka hurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän: "Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä, jotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa toisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin tähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen mielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei suinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa hyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään, joka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä tahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä mielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko yleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme jälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia siteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen tarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset mielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni, taloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan tunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät kaikki hyviksi kansalaisiksi.
"Armollisen ruhtinas," vastasin minä, "semmoista sanotaan meillä uskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän oppineet — —"
Hän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä nähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne kunnes ateria oli syöty.
Pöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän poikansa, sekä Kadoki eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla sivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä kuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut kertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi saavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut milloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei vielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö kansakunnalle.
Mutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana vaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin asetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan, jossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin julistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun hänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään sitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän toimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta neroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta joiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan, että, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen paljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä hovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät tehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat edestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle.
Kohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen neitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia ja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte tuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli viiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja se pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi perheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa helposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan melkoinen parvi palvelijoita.
Ruoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista ruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä parhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä rikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole mielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa perään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa hyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa sanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta kun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti toivottu mitäkään tulevan.
Pöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille testimoniumini. Sittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun kulkuneuvoihini ja sanoi: "Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin pitää tehtämän." Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin salama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä rukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin epäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen huomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka oli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt mitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä tehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia minua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti ruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti teki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella vastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: "Kyllähän sinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että kysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras." Tutkinnon loputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin> kädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin käyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien lausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki tässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani molemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen; mutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli hänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani, katsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni maan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan tulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta sen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen suosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran vakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän asianmukaisesti arvostella.
Sittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs Kiva eli pöytäkirjuri, kirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet viranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen mies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis yhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me pystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan keskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan toivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla sijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän miehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona useimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset, joita minun piti lennättämän maaseuduille.
Heti kun olin saanut valtuuskirjani ja nimeni oli kirjoitettu vakinaisten hovikurjeerien kirjaan, kävin levolle; mutta vaikka olin sangen väsynyt saatoin tuskin saada unen hiukkaistakaan silmiini koko yönä, siihen määrään minua rasitti ja kiusasi ajatus tuosta ylen halvasta virasta, jonka toimittamiseen olivat minut tuominneet. Ja täytyyhän tunnustaakin, että jumaluusopin kandidaatille ja maisterille suuressa maailmassa oli häpeällistä ja nöyryyttävätä täytyä ruveta halvaksi juoksijaksi maanalaisessa maailmassa. Tämmöiset mieltä masentavat ajatukset pitivät minun hereilläni suurimman osan yötä, ja sydämeni pohjaa myöden liikutettuna luin ja lukemistani luin Testimonium academicumiani, joka aina oli taskussani, ja mikä lukeminen ei ensinkään ollut hankalata, sillä niinkuin ennen olen sanonut on ero yön ja päivän välillä täällä ylen vähäpätöinen. Vihdoinpa kuitenkin vaivuin uneen, jossa iso joukko erilaisia unikuvia häilyi mielessäni. Minä olin taas mielestäni olevinani kotona isäini maassa ja täydessä touhussa laajalta kertovani kansalaisilleni kaikkea mitä minulle oli tapahtunut maanalaisella matkallani. Sitte mielestäni leijuin ilmassa ja taistelin tuon verenhimoisen petolinnun kanssa, joka ahdisti minua niin ankarasti että minä heräsin äkkinäisistä liikkeistä, joita unissani tein. Ajatelkaahan peljästystäni kun varsin vuoteeni vieressä näin seisomassa suuren apinan, joka arvattavasti oli hiipinyt ovesta sisälle. Tämä näky silmissäni rupesin huutamaan apua minkä voin, kunnes vihdoin muutama pikkupuu, jotka makasivat viereisessä huoneessa, tuli avukseni ja heidän avullansa minä sain tuon inhoittavan eläimen pois ajetuksi. Sittemmin sain tietää, että tämä tapaus oli ruhtinaalle tuottanut makean naurun. Mutta vastedes välttääkseni tuollaista ahdinkoa käski ruhtinas minun pukeutumaan maanalaiseen pukuun sekä varustautumaan oksilla. Eurooppalaiset vaatteeni otettiin siis minulta pois ja ripustettiin kallisarvoisena harvinaisuutena ruhtinaan taidemuseumiin, jossa niille pantiin päällekirjoitukseksi: "Ylimaailmallisen olennon puku." Silloin ajattelin itsekseni: "Pentele, entä jos räätäli Jönssi Andersen Bergenissä, joka on ommellut vaatteeni, tietäisi että hänen työnsä muiden kalliitten harvinaisuuksien rinnalla säilytetään maanalaisen ruhtinaan taidemuseumissa!" Hän siitä kyllä niin pöyhistyisi että hän halveksivasti kohtelisi kotokaupunkinsa sekä pormestaria että raatia.
Sittekun minä, niinkuin edellä mainittu, olin saanut hovikurjeerin viran, sain heti paljon tekemistä: minun täytyi lakkaamatta juoksennella pitkin kaupunkeihin ja kyliin kirjeitä ja asetuksia kantaen. Näillä matkoilla oli minulla hyvä tilaisuus perin pohjin tutkia tämän kansan luontoa ja luonnetta ja useimmilla minä pääominaisuutena havaitsin olevan sekä säädyllisyyttä että hyvää ymmärrystä. Poikkeuksena tästä yleisestä arvostelusta tulee mainitani puut Maholki-kaupungissa, jotka kaikki ovat vaan ohdakkeita ja näyttivät minusta vähemmän valistuneilta ja siveiltä. Maakuntien asukkaat ovat nimittäin erinlaisia puita kutakin maakuntaa kohden, minkä asioiden laidan parhaiten saattaa havaita talonpojista eli maanviljelijöistä, jotka kaikki ovat syntyneet siinä maakunnassa, missä he asuvat. Suurista kaupungeissa sitä vastoin, ja varsinkin pääkaupungissa löytyy kaikenlaisia puita sekasin kokoontuneena. Hyvä ajatus, jonka jo olin saanut asukkaiden älystä ja järjestä, vahvistui yhä samassa määrässä missä tulin tilaisuuteen lähemmin tuntemaan kaikkia heidän hyviä puoliansa. Niitä lakeja ja tapoja, joita enemmän olin moittinut, täytyi minun nyt parhaiten tunnustaa oikeiksi ja kohtuullisiksi, ja tähän saakka tuntemani halveksiminen muuttui vähitellen ihailuksi. Minä saattaisin hankaluudetta luetella koko joukon lakeja ja maan noudatettavia tapoja, mutta jotka ensi katsannolla tuntuivat minusta hassuilta, mutta jotka sittemmin havaitsin sekä ajanmukaisiksi että viisaiksi. Monista esimerkeistä tyydyn tuomaan esille vaan yhden, mutta semmoisen joka elävällä tavalla kuvaa tämän kansan luonnetta. Kun kerran muuan kielentutkija haki jotakin lehtorinvirkaa, oli hänen hakemukseensa liitetty puoltokirjoitus Nahami-kaupungin porvareilta, joka oli näin kuuluva: "Kunnioitetun ja hyvästi oppineen Joktan Huu'n pyynnöstä saada todistusta kansalaismaineestansa, saamme me allekirjoittaneet, porvarit ja kiinteimen omistajat todistaa, että mainittu Joktan Huu, ilman toraa ja riitaa on elänyt avioliitossa uskottoman vaimon kanssa, kantanut sarviansa kärsivällisyydellä ja semmoisella mielen tasaisuudella tyytynyt kovaonniseen kohtaloonsa, että hän, edellyttämällä tietonsa ja oppinsa vastaavan käytöstänsä, on katsottava erittäin sopivaksi hoitamaan avoinna olevata lehtorinvirkaa — —"
Tähän puoltokirjaan oli liitettynä lukion Karattien antama atesti eli todistus hänen tiedoistansa, jonka minun mielestäni olisi pitänyt oleman oikeastaan ratkaiseva, sillä minä en saattanut käsittää mikä etu avioliitossansa sarvea kantavalla opettajalla saattoi olla muiden rinnalla. Tähän arvoitukseen tuli kuitenkin selitys pian. Niistä ominaisuuksista, jotka parhaiten puolustavat opettajata, on tyyneys luettava etevimmäksi, sillä ellei hänellä ole enkelin kärsivällisyyttä, on hän katsottava opettajan virkaa vähemmän soveliaaksi hoitamaan, opettajan, jonka työssä ei saa esiintyä nurjuutta eikä pikaisuutta, ellei tahdota nuoren sydämiä pahentaa tarpeettomalla ankaruudella. Kun nyt tuskin saattaa kuvitella suurempaa kärsivällisyyttä kuin millä hakija oli kestänyt kovaa koetustansa, niin eivät hänen naapurinsa ja ystävänsä olleet epäilleet tuoda esiin juuri tätä, selvästi ja hairahdusta välttävästi osoittaaksensa mitä sopi odottaa opettajalta, joka tämmöisessä suhteessa oli yleisöä etevämpi. Kerrotaanpa ruhtinaan sydämellisesti hymyilleen lukeissaan tätä harvinaisen laatuista puoltokirjoitusta, mutta kun ei hän sitä sentähden suinkaan pitänyt epätärkeänä, kuin ihan vastaisena, antoi hän hakijalle avonaisen lehtorin viran. Yleinen mielipide oli myös se että hän opettajana osoitti suurta kykyä ja tunnollisuutta ja osasi lempeydellä ja sävyisyydellä niin valloittaa nuorten sydämet, että he enemmän pitivät häntä isänä kuin koulumestarina. Sitä paitsi tämä hiljainen ja tyyne opettaja ymmärsi oppilastensa mieliin herättää semmoisen halun opintojen harjoittamiseen, että vielä tänä päivänä ylen harvoja kouluja ruhtinaskunnassa löytyy, mistä niin monta tiedon ja siveyden puolesta kiitettävää puuta vuosittain lasketaan ulos.
Neljän vuoden kululla, joina minä hovikurjeerin virkaa tein, oli minulla monta tilaisuutta tutkia tämän maan laatua sekä asukkaiden tapoja ja luonnetta, heidän uskontoansa, lakiansa, tieteitänsä y.m. ja minä uskallan toivoa ettei lukija pane pahaksensa jos tässä lyhyesti esittelen havaintoni kaikesta siitä, joka esiintyy eri paikoilla tässä teoksessa.