KOLMAS NÄYTÖS.
Torkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.
TILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello on pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun pöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka siellä?
(Menee ulko-ovelle.)
TAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä omatunto!
TILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?
TAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet, Tilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan takassa ei ole enään mitään hiillosta.
TILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. —
Mutta missä se isäntä saattaa olla?
TAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän välissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin. Tuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt, kun kello vasta on kymmenen.
TILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?
TAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse sitä toisiltamme kysyä.
TILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.
TAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.
TILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.
TAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, — ja nyt ne kääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.
TILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja ne tulevat toisaalta.
TAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin — nyt ajoivat pihaan, — isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.
(Ulos.)
TILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit muassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.
(Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen,
joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)
TAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin hullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin katsomaan.
TILTA. Sääli hevoskaakkia.
TORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin minulla.
TILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?
TORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta välittävät. — Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!
TAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.
(Menee.)
TORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se myllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.
TILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös isäntä sitten kävi?
TORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. — Ja minkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.
TILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä!
Kaikkihan on nyt hyvin.
TORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan,
Tilta.
TILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette niin huonona.
TORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen.
Hyvää yötä.
TILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!
(Menee.)
(Lyhyt äänettömyys.)
TORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).
NYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko — —
TORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit?
Minähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.
NYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on sinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.
TORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?
NYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä — puhuakseni vertauksellisesti —
TORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi selvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä elämässäni.
NYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se minun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että eihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se ollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, — siinä me vallan erehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi luulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on hänen näköisensä.
TORKKOLA. Joutavia!
NYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on ja se nyt on sieltä pelastettava.
TORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa sinulta veisi?
NYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien pahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän nyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta. Sillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä säästynyt?
TORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.
NYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän on kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella tunnustaa hänet lapseksesi.
TORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se on totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen helvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän, puutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua pyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.
NYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!
TORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli kauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.
NYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä, lanko! (Ovessa). Sanohan minulle — —
TORKKOLA. Mitä sitten?
NYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?
TORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?
NYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna kaupunkiin, tiedämmä!
TORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.
NYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä jotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä asioissa!
NYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin ikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että vielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle annoit — muutoin saat jäädä ilman niitä.
TORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi minulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.
NYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä muuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä meille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea kohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!
TORKKOLA. Hyvää yötä!
NYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?
TORKKOLA. En!
NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", — niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.
TORKKOLA (Kärsimättömästi). Kunhan joudut tiehesi tänään! — Jätä minut jo kerrankin rauhaan.
NYKÄNEN (Avaa oven, mutta jää kynnykselle seisomaan ja katsoo häneen). Ystävyys näkyy olevan kuitti nyt. Mutta kuittipa hänkin on kohta. Mukaan hänen täytyy huomenna, muuten piru perii kaikki tyyni! Mukaan täytyy, vaikka henki menisi! Kai herra sitten lopusta huolen pitää! Kyllä hän ei enään jaloilleen kykene! Jos yö tulee yhtä uneton, kuin se alkaakin, niin kylläpä hän pehmiää. Kyllä minä pelini olen voittanut. En minäkään unta silmiini saa — tänne jään aamunkoittoon asti, ja kiertelen täällä taloani, — niin juuri minun taloani!
(Hiipii ulos ja sulkee oven.)
TORKKOLA (Katsahtaa ylös). Monta tuhatta penikulmaa riittää maan piiriä, — monta sataa saattaa olla minun ja minun lapseni välillä, — kukapa tietää, ehkä hän on aivan läheisyydessäkin, ilman että minä mitään tiedän! (Nousee, ristii kätensä). Oi taivaallinen isä! Jos niin on, että hän jo on kuollut, niin anna minunkin kuolla, älä anna minun enään yksinäni täällä maan tomussa madella! Ja ennemmin niinkin, anna hänen ennemmin olla kuollut, kuin että minä saisin nähdä hänet häpeässä ja kunniattomana elävän! Mutta sulje korvasi hänen rukouksiltaan, jos hän kiroo syntymisensä ja siittäjänsä! (Hoipertelee ikkunan luo ja vaipuu tuolille). Ilmaa! Ilmaa!
(Avaa ikkunan. Lyhyt äänettömyys, Liisa ja Tilta tulevat.)
TILTA (Kuiskaa perässä tulevalle Liisalle). Hän on vielä jalkeilla!
(Ääneen). Isäntä!
TORKKOLA (Häneen katsomatta). Mitä?
TILTA. Tuupaiskan Liisa on tullut takaisin taas.
TORKKOLA (Kuin ennen). Vai niin.
TILTA. Hänen täytyy puhutella teitä vielä tänä iltana!
TORKKOLA. Mitä hän sitten tahtoo?
TILTA. Sanokoon hän sen itse. Minä en sitä tiedä.
(Menee ulos, viittaa Liisaa menemään Aapelin luo.)
LIISA (Tulee esille iloisesti). Niin, ette te minusta niin vähällä pääse! (Nähdessään Aapelin alakuloisen muodon). Herra jumala, isäntä, mikä teitä vaivaa?
TORKKOLA. Ei minua mikään vaivaa. Minä tässä vaan katselin uutta asuntoani.
LIISA. Eikö vanha enään kelpaa? Minne te sitte aijotte lähteä?
TORKKOLA. Tuonne noin, missä ristit välkkyvät!
LIISA. Kirkkomaalle? Vielä mitä. Älkää sinne katsoko, katsokaa tähtiä miten ne tuikkivat ja kuuta, miten kumottaa! Niin minä tein, tullessani yöllä tänne metsän läpi ja kaikki oli niin hiljaista ja sirkat sirisivät ja taivas oli täynnänsä tuhansia tähtiä, jotka tuikkivat ja loistivat koko maailmalle. Kun tuonne ylös katsoo, silloin kaikki muu unohtuu, silloin tekee mieli syliinsä sulkea koko maailman ja taivaan, — silloin sitä tuntee itsensä niin iloiseksi ja vapaaksi — — —.
TORKKOLA. Vapaaksi, niin. Jospa niin olisikin!
LIISA. Ah, ei teidän laitanne niin kehno ole, kuin luulette. Ja nyt kerron teille, mitä äitimuori sanoi, niin saatte muuta ajattelemista. Ajatelkaas, hän ei tahdo, että annatte talonne pois.
TORKKOLA. Vai niin, vai ei äitisi tahdo? Sehän kummallista oli
(Nousee.)
LIISA. Niin, eikös ollutkin?
TORKKOLA. Minua huvittaisi tietää miksi?
LIISA. Niin, jos tietää tahdotte, niin kuunnelkaa. Minä autan teitä!
(Auttaa häntä nojatuoliin.)
TORKKOLA. Ooh — kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas sitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän merkillistä oli.
LIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa hänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että te olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin menetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna kaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne hänelle, silloin tuli hoppu — silloin hän sai myllärin valjastamaan hevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti, ja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä ennättäisin tänne ennen päivän koittoa, — ja hän syleili ja suuteli minua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen hän pisti matkaani.
TORKKOLA. Kirjeenkö.
LIISA. Niin, kirjeen teille.
TORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.
LIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että saisitte lukea sen heti, — ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.
(Antaa hänelle kirjeen.)
TORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!
(Korjaa lampunvarjostinta.)
LIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).
TORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen pöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala — voiko se olla mahdollista?
LIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?
TORKKOLA. En oikein tiedä — pitänee lukea toistamiseen, — tulehan tänne minua auttamaan, tyttöseni — tule ja pitele lamppua lähempänä.
LIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).
TORKKOLA (Lukee) "Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin. Ja kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi tunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä minun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt tulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun luokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän tahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti minun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin kauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä vahingoittamatta tyttöä." — Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan muori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin meistä raukoista!
LIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!
TORKKOLA (Lukee edelleen). "Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan
Liisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että
äiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on
Elisabeth ja on sinun lapsesi." — Miksi sinä niin vapiset?
(Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun
pöydälle.)
LIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu liikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö olette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte kiltisti! Ihana se on ollut!
TORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein — enpä tosiaan kadukaan! (Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa — lapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa). (Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa. Nousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki — nyt toisia virsiä veisattakoon — —
LIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).
Ja poika se palas uljahasti j.n.e.
TORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?
LIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen olkaansa). Minun Taavettini, isä!
TORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).
Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.
(Vetää Liisan puoleensa.)
(Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)
NYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?
TORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!
NYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!
TAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?
(Aikoo ulos.)
LIISA. Mutta Taavetti, sinä?
TORKKOLA. Hän on minun lapseni!
TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!
TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla huuliani.
TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni —
TAAVETTI. Siunatkoon, — se on toki liikaa, isäntä! Vaan — enpä minä rupee vastaan sanomaan!
TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!
NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!
TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat. Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.
LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle ottaa, Malakias, — ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).
LAULU.
(Sävel: Ei saa moittia juomaripoikaa.)
Meille on annettu elon lahja ilon ja riemun vuoksi. Tekopyhä murhetta kylvää koitti — päänsä hän mäntyyn juoksi.
Miksikä pistit lusikkasi toisen vellikuppiin? Ahneus ajoi typeryyttä hurskahankin nuppiin.
(Toiset kertaavat viimeiset säkeet.)
Esirippu lankee.