KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA
Leikillinen kertomus
Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa, hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö, kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana; siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen kanssaan.
Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi, jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen, joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille". Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa; sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa", kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan"; oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän, sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.
Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa, sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl "Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen seuran vuoksi ja muutamista lanteista.
Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin, että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.
Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin, "Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa, oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla toisilla, mutta taloutta — sen sanoi hänestä isäntänsä — ymmärsi hän kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!
Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.
Mutta tämä emännän käytös teki kolmelle kantavieraalle täysin selväksi, kuinka asianlaita oli heille kaikille. Kukaan ei voinut ajatellakaan, että hän voisi saattaa emännän kilpailijoille vastenmieliseksi, sillä jokaisen täytyi puhua hänestä yksinomaan hyvää ja olla valmis vakavasti suuttumaan, jos hänestä mainittiin vain kaksimielinen sana; niinpä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin tehdä kilpakosijat emännälle vastenmieliseksi, ja kun viisas nainen ei aikonut ennen aikojaan turmella välejään heistä kenenkään kanssa, niin oli se kova tehtävä.
Kaikki kolme vakoilivat toisiaan; he olivat alituiseen jälillä, kuten puheenparren mukaan poliisit rikollisten jälillä, ja aina tarrasivat toistensa hattuun, kuten valitettavasti veijarit tekevät poliisille. Jos yksi heistä astui vierastupaan, niin kääntyi toinen jo lähimmän kulman ympäri, ja kolmas — istui jo pöydässä. He istuivat joka ilta yhdessä. Jos kaksi heistä sattumalta, joka tosin tapahtui tavattoman harvoin, olivat aikaisemmin yhdessä, olisi joku hurskas kristitty, jolla olisi ollut onni kuunnella heidän keskusteluaan emännän kanssa, voinut tehdä sen ylentävän ja lohdullisen havainnon, että Jumala viisaudessaan osasi niin asettaa, että ihmissydämen täytyi paheissaan ja heikkoudessaankin pyrkiä siihen, mitä siveys käski; sillä niin usein kuin kolmesta kilpakosijasta kaksi tapasivat toisensa, niin yksistään vihamielisyys kolmatta kohtaan sai heidät voittamaan ynseytensä toisiaan kohtaan ja solmimaan ystävyyden, ja vaikkapa he silloin poissaolevaa parjasivatkin oikein olan takaa, pyrkivät he lopultakin täyttämään käskyä: "rakasta lähimmäistäsi", sillä tämä lähimmäinen oli emäntä, joka seisoi pöydän vieressä.
Vahinko vain, että tämä liittyi aina poissaolevaan sellaisilla puheenparsilla kuin: "Selän takana puhutaan usein niin paljo" ja "kaikkea ei voi uskoa, mitä ihmiset puhuvat". Näin vitkastellen kului aika, ja lopulta oli sangen ymmärrettävää, että kolmea toverusta alkoi aika tavalla ahdistaa takeissaan, kun emäntä eräänä iltana sulki kellarinsa aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähti vierastuvasta sanottuaan: "Tänään on mieheni kuoleman ensimäinen muistopäivä. Sen tähden on paikallaan, että muistan rukouksissani hänen sieluparkaansa ja neuvon siihen lapsiakin. Kuinka aika kuluukaan! En olisi uskonut, että vuosi surussa menee niin nopeasti kuin muutkin vuodet. Olen vain utelias, mitä minulle tämä vuosi tuo mukanaan. No, kuten Jumala tahtoo. Hyvää yötä, pojat!"
"Helkkarissa, nyt voi jo puhua selvemminkin!" ajattelivat Ferdl ja Vostl ja Dieter. Aikaisemmin ei se olisi ollut sopivaa ja olisi se voitu käsittää pahoin päin, mutta huomenna on se jo luvallista, ja kiirehtiminen on parempi kuin myöhästyminen!
Ja jokainen ajatteli: "Huomenna minä puhun, on vain noustava varemmin kuin toiset kaksi."
Ferdl ja Vostl vetivät kiireesti rahakukkaronsa ja kutsuivat tarjoilijattaren suorittaakseen laskunsa, mutta Dieter tilasi pullon "parasta" ja ojentautuen mukavasti istuimelleen, sanoi hän: "Pojat, niin tuhmia emme kai ole kukaan, ettemme tietäisi, kuinka meidän jokaisen on laitamme, tarkotan suhteessamme perin siveään ja kaikinpuolin kunnolliseen emäntäämme. Niin nuorina kuin tänään emme enää koskaan tule yhteen emmekä myös niin ystävällisinä ja kateettomina, sillä nythän kuitenkin täytyy pian näyttäytyä, kuka se on kukkona tunkiolla. Juokaamme siis enemmän viiniä yhdessä — minä kyllä maksan — emännän onneksi ja samoin 'Sinitähden' tulevan isännän; vielä emme tiedä, kuka isännäksi tulee, ja jokainen voi siksi ajatella pääsevänsä ja siis huutaa eläköötä itselleen!"
Kun pullo oli tyhjä eikä Dieter ollut niinä miehinäänkään, että hän aikoisi lähteä kotiin, vaan kutsui toisen täyden viinipullon, silloinkos vasta Ferdl ja Vostl ällistyivät, ja kun entinen vahtimestari kuiskasi neitoselle, joka toi viiniä, niin kovaan, että vierustoveritkin sen kyllä kuulivat: "Eikös niin, Nandl, että ken ei laisinkaan pane maata, hänen ei tarvitse nousta ylös, ja ken jää nyt jo paikalle, häneltä säästyvät kävelemisen vaivat?" Silloin oli hän molemmat toisetkin naulannut kiinni istuimiinsa eikä kukaan ajatellut enää nousta ja lähteä.
Sitä juuri Dieter tahtoikin! Hän oli tehnyt heille lähdön vastenmieliseksi, ja jäämisen aikoi hän niin sotkea, että he kyllä muistomaljan jälkeen häpeäisivät.
Kuka "Sinitähden" ravintolan isännäksi olisi tullut, jollei Dieter tänä iltana olisi keksinyt mitään kepposta kilpailijoilleen, sitä ei tietenkään kukaan voi sanoa, mutta jälkeenpäin saattoi jokainen kuulla emännän vakuuttavan, että "Pyökkipellon Dieter" oli tällä kertaa tehnyt hänelle suuren palveluksen.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna emäntä laskeutui alas portaita ja tapansa mukaan ensiksi piti katsastuksen pihalla, silloin oli hänen kirkkaissa, ruskeissa silmissään ja täyteläillä punahuulillaan veitikkamainen hymy, sillä tämä jumalaton nainen ajatteli juuri sitä, että hän eilisillä sanoillaan oli kolme mieshenkilöä syössyt kaikkeen siihen levottomuuteen, mustasukkaisuuteen ja häikäilemiseen, jonka moinen kilpakosinta tuo mukanaan.
Vanha karjapiika, joka parhaallaan pesi maitokiuluaan, huusi kaivolta aamutervehdyksensä.
Rouva emäntä kiitti ystävällisesti nyökäten päätänsä ja huusi sitte heleällä, kaikuvalla äänellä tarjoilijatarta, Nandlia.
"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä", sanoi vanhus. "Saanet hänet itse pöyhiä pystyyn."
"No, eipä hullumpaa", tuumi nuori rouva.
"Luulenpa", sanoi vanha palvelijatar, "että tarvitset vain tietää, etteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan, vaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole syöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet."
"No, ketkä sitte?"
"Ka, Ryöväri-Ferdl, Liha-Vostl ja Pyökkipellon Dieter."
"Niinkö?" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. "Niinkö?" kertasi hän.
"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä."
Hän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön makuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi puhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta puolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään ollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen emännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.
Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse, helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet, emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit minulle tölkin marjamehua."
Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti unisella Nandlilla pyydetyn mehun.
"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi, emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."
"No, kukapa tietää, mitä tapahtuu", sanoi emäntä.
Dieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi kuin kuun vuoren takaa noustessaan. "Näin yksin kuin nyt olen", jatkoi emäntä, "en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin voittehan te sen ostaa."
Dieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen. "Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?" jupisi hän. Siitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei tämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli sitä marjamehulla. "Onneksesi, emäntä!"
"Kiitos paljo! Tarkotatko siis, että minun pitäisi koettaa uusiin naimisiin?"
"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa kätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan! Sellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!"
"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas myös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai Liha-Vostlin?" ilvehti emäntä.
Dieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin ryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät ilmaisivat valehtelevan.
"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?" sanoi Dieter. "Jaa, tosiaan, niin helppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita — tuota Ryöväri-Ferdliä, sitä tuskin tahdotkaan."
"No, miksei sitte?" kysäsi emäntä.
Mutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. "Mutta jos sinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa."
Emännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: "Onko hän sinut tilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?"
"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!" huudahti Dieter hilpeästi. "Kuinka voit moista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä leikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua kosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi kapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!"
"Sinä veijari!" nauroi emäntä. "Sen voit helposti luvata, sillä eihän ole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos vakavasti — sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi — kuinka et toivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en tahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan."
Silloin alkoi "Pyökkipellon Dieter" sangen miellyttävästi puhua ladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin: "Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, — paina puuta ja kallista minulle korvasi, — selitän sinulle jullilleen, — mitä eilen sattui suunnilleen, — ja sitte suo mun puhua — ihan sydämeni pohjasta! — Olen itseni narriksi luullunna, — kun sult' olen vuodesta kuullunna, — joka on surussa kulunna, — nyt pari siis ota rinnalles, — joka luotu on sinulle turvakses; — lemmestä aivan sairaana, en penkiltä saata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, — niin kova on ahdistus rinnassa, että joku ehtisi ennemmin, — ja kysyisi sinulta hellimmin, — ja sanoisi sanan syvän, — se ei olis minusta hyvä!"
"Mikä lempo sinua riivaa?" nauroi emäntä ääneen. "Voinethan toki puhua, kuten järkevä ihminen!"
"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, — kun ihminen sulasta rakkaudesta hulluna on, — mutta koska vaara väärään valoon joutua tarjona on, — no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on."
"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on", sepitti leikkisästi emäntä "loppusoinnun" puolestaan.
"Mutta jos puheen ymmärrät, mitä silloin teet mieluimmin?"
"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on kysymyksessä."
"No, kuule sitte, emäntä, — oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin katselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden ihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa äänessä — mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen tosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja silloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene pois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi saamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä ikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.
"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että puhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut, oli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan uskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, — kaikkea sekaisin, — ensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit savessa, — ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle tuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl heittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa jälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän viimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!
"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua äkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari', sanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda minut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin paljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän edelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo olikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä vinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja minulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin täällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti kuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?' Vostl pudisteli päätään ja minä sanoin, — noin vain sanoakseni — sanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei varmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' — 'Mitä ajattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen jumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi: 'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut ensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on hänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä, lakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen rykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi vieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa helottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät kirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä asian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella viiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin sai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn ja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon, syöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin riipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän siitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat pysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun hän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin, sillä emäntää hän ei saa."
Emäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: "No, ja kuinka sitte oli Vostlin laita?"
"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?" kysäsi Dieter loruten kuin papukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä miellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura? "Niin, oikein", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa, "sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet, silloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo enemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä, ajatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen pelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti valmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin vastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö tekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä itseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun saan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen kaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi sinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan poissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee hän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä, pelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen alta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja kengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin, paitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä, hiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä purressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään hän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. — 'Jaa', sanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' — Hän sanoo: 'Dieter, kun piru vie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan. Minä panen emännän peliin.' — No, no, emäntä, älä suotta katso niin synkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat, ei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin, mutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä kummastakaan…"
Emäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti tuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen istuutunut. "Hyvä on jo", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, "en tahdo kuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin toisenkin kera noista kahdesta —."
"No, näetkös, näetkös", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan, "kiitoksella juuri saat muistaakin!"
"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa", jatkoi emäntä, "että sinäkin olet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet minuun nähden."
"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?" Entinen ratsusotilas huitoi neuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. "Hehän ne olivat — en minä — he vain!"
Emäntä astui aivan hänen luoksensa. "Jaa, kysytkö oikein tosissasi, miksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole osottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?" Näin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta odottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän tahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä Pyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.
Hän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai hänet jälleen tolalleen. "Kirkas tuli ja leimaus!" puuskahti hän. "Mitä naurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! — Sellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän ei enää olekaan ovela!"
Mutta ennen kuin hän — ja muuten ainaiseksi — lähti "Sinitähden" ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden — tyhmyyden.
"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."
"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en usko sittekään."
"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät suusi viime yöhön nähden, — siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin, sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta — niin otan sinut kultasekseni."
"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. — Kultasista olen saanut kyllikseni!"
"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja vie häneltä halun asiasta jutella."
"Todellako?!"
"Niin, jos olet vaiti!"
"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter, niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille kaduilla ja toreilla!"
Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä, oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?
* * * * *
Tässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa lukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua leskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme kosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa, millä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui kaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.
Vielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän ääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana pienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut hänet synnyttäessään.
Emäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi,
"Sinitähden" liikkeenhoitajaksi.
Ja hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen, ilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä, jolle hänen kirjeensä oli osotettu. — — He olivat kasvaneet samassa kylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman ujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä tunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan ja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen vastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli, ja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän näki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.
Vielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän "Sinitähden" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin, jättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja vilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea hyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka, kun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään, paitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti häitään, niistä kertoi.
Mutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa toverista. — Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän vielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei, pari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan, jäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki rehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet. Siitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.
Oi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri hänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä askelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn etsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän näyttäisi "jälestäjuoksijalta". Hänen täytyi jälleen hymyillä ajatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies kentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.
Ja silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa leikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. "No, Hansl ja Mirzl", sanoi hän, "tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?"
Hansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan vuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin houkuttelevalla äänellä, että "hyvä isä" näytti sangen toivottavalta olennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat molemmat: "Jaa!"
"No, kentiesi saatte sitte Loisi-serkun."
Silloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä, jolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita juttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän melutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti silloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.
Kun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä torin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon raosta sisään.
"Jumala siunatkoon!" sanoi emäntä,
Missä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin, siellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli "Sinitähden" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.