XIV.
Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.
Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui niin, että hänen juuri tuolla tavalla sopi alistua tapahtumaan, mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli hän tästä salaa iloissaan.
Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan" — kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti — siihen taloon, josta ne olivat tulleet.
Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"
Näin sanoen erosi hän lapsuutensa kodista ja äidistään.
Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän; mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja toruen juoksi pois nuorten luota.
Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se, että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään pidättää."
Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin, mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään, se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta. Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä; poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden, ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa, piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.
Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".
Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen, tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.
Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet. Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."
Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän näytti liikutetulta.
"Miten jakselet, äiti?" kysyi Muckerl tullen lähemmäksi.
"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on kun loppu lähenee."
Poika pudisti päätään.
"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin; olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä. Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."
"Älä puhu sillä lailla, äiti. Kuka voisi sinun kuolemaasi toivoa?"
"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se minusta alunpitäinkään ollut oikea."
Puunleikkelijä katsoi lattiaan.
Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä, vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla sellainen kuin hän on."
"Millainen hän sitten on?" sammalsi Muckerl.
"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain tuo eukko!'"
"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"
"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä ole mitään vaaraa."
"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka rakas olet minulle."
Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.
"Sen tiedän, kyllä minä sen tiedän!"
On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.
"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt — — —", sopersi puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti, hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.
Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan pojan vaimon suusta!
Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina yksinäisyydessä, kuten nytkin.
Mitä mahtanee yksinäisinä hetkinä liikkua kuolemansairaan sielussa?
Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan? Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli: näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan! En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on kuitenkin omituinen! — Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista… jälleen kostuvat silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää? Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran lähtiessään?
Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan luullut, että elän vielä ensimäisen päivän". Mutta sitten tuli päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua", ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu."
Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia, hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna, väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville, kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.
Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja tuulettamaan, huoneita.
Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".
Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.
Tyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan käsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.
"Luuletko ettei hän tuuleta huoneita mielellään?" kysyi Muckerl kuiskaten.
"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu niin työläästi."
"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on poissa talosta."
"Jeesus ja Maria!" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti kauhistuneena häneen.
Hän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän majaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön luota.
* * * * *
Noin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa pienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se oli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann Nepomukiksi.
Helena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli sen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin unohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen käynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä, mutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin häneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian jättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut pojan hänen rinnaltaan ja sanonut: "Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu hänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä suinkaan ole oikeus vaatia!"
Mutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän lupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta "toisestakin"; ja että sen nyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua lapsen itsensä vuoksi.
Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan; väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus, että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.
Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän vaimo! — Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi, mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen maailmaansa aivan kuulumaton!
Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten kesken olisi luottamista?"
Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.
"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus, kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."
Hän seisoi ja tuijotteli ylöspäin, kunnes loiste oli sammunut.
Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän itsekin.